Tässä tarinani. Faktaa tai fiktiota. Päätä itse. 

Minä tänään: Onnellinen, äiti. Herkkä mutta todella vahva nainen. Menestyjä. Uskaltaisimpa sanoa vielä joku päivä ääneen että kaunis... ehkä joku päivä ;) 

Aikaisemmin; Arka, raukka, pikkuinen, hakattava, heikko, tuhottava, mitätön, ruma, muodoton, tyhmä.

Mä hymyilen kuitenkin vieläkin.. ;) Sä et vienyt tätä hymyä pois vaikka yritit.. ja nyt mä hymyilen paljon aidommin kuin silloin koskaan.

Nyt tänään olen kiitollinen; perheestäni, elämästäni, ystävistäni, työstäni.  Ma saan auttaa ihmisiä.  Ei ehkä se ensimmäinen ajatus mitä kiinteistönvälittäjän työstä voi ajatella. Se on Mun tapa tehdä työtäni, haluan auttaa jokaista asiakastani. 

Näen lapseni kasvavan, saan nähdä hänen hymynsä. Se vie mua aina eteenpäin.  Niin pitkälle kun on tarve. Olen ylpeä itsestäni tänään. Menestyn työelämässäni ja mä olen hyvä äiti. Monta asiaa on opittu tän matkan varrella ja ne tekee musta just sen mitä tänä päivänä olen. Kiitos siis kaikesta huolimatta.

-  Rikottu rakastaa eniten  - 

 Nyt täällä on 33-vuotias nainen, joka elää onnelista perhe-elämää. Päiväni täyttyvät töiden ja lapsiperheen arjen pyörityksestä.. :D .. Mitähän tuokin nyt oikeasti tarkoittaa? Talo täynnä likaisia pyykkejä, astioita, sekaisia huoneita, pölyä -> "Mieluummin vähän pölyä nurkissa kuin puhdas helvetti"; siis elämää.  Olen saanut kuulla lapsen naurua jo kohta kymmenen vuotta. Suuria ja niin isoja vuosia. Liian isoja ja vaikeita...  Onnea, hankalia hetkiä, naurua, uuden oppimista, ensihymyjä, itkettyjä öitä, korvatulehduksia, rokotuksia, huolia, rakkautta. Luovuttamista ei kuitenkaan koskaan.

 Äitiys. Se on parhautta. Olen niin onnekas kun saan olla äitisi. Se on sitä arkea mitä rakastan eniten. Sitä mikä on kaikista tärkeintä ja arvokkainta.  Se päivä kun sain poikani syliini oli onnellisin hetki elämässäni. Kroppani kertoo minulle tänä päivänä että olen kantanut lasta sisälläni, kropassani on merkkinsä. Arvet jotka tekevät minusta äidin. 

                                                                     Äitiys muutti kaiken. Se oli se hetki kun aloin elää elämääni oikeasti.                                                                                                                                                                                                                                              

 Minusta tulikin sitten oikea leijonaemo sen äitiyden myötä. Olin vasta 23-vuotias, mutta silti niin valmis äidiksi. Blogini kertoo perheväkivallasta ja siitä selviytymisestä. Minulle ei ole käynyt mitään peruuttamatonta, tai no.. Kyllä mä ne kaikki sanat ja fyysiset kolhut tulen muistamaan aina; tulen aina miettimään että miksi minä? Miksi mua haluttiin hakata alaspäin? Miksi musta halutiin tehdä heikkoa? Miksi mua haluttiin satuttaa? Ymmärrän että tuolla on naisia, miehiä tai lapsia jotka eivät enää avaa silmiään läheisen ihmisen vahingon vuoksi. Mä hengitän; epäilin kyllä useaan otteeseen, että selviänkö kun olin alasti pakkasessa keskellä yötä. Varpaisiin sattui, oli pilkko pimeää, vain katulamput ja hiljaisuus.. Mun kyyneleet sumensi mun silmät ja siitä itkusta ei tullut loppua. Se oli täydellinen painajaisten yö. Hypin lumessa itkien 22 asteen pakkasessa ja kuulin vain kun ovi meni kiinni nauraen.

 Mun poikaa ei koskaan fyysisesti satutettu. Sen haluan sanoa heti ääneen.  

Tie on ollut todella kivinen, mutta nyt on kaikki hyvin. Jokaisella meistä on oma tarina ja tämä on minun. En syytä ketään. En kerro nimiä. Tämä on vain minun näkemykseni, niin kuin kirjoitin; "taktaa taikka fiktiota".  Kiitos edes sille yhdelle joka siellä ruudun takana nyt lukee tätä. Olethan Sinä myös avuksi sille joka sitä tarvitsee. Meistä jokainen voi auttaa. Hyvä kiertää. Sen on pakko. Ethän jätä ketään yksin. Jos naapuri tulee itkien oven taakse, ota häntä kädestä kiinni ja halaa. Ja auta.