Ihana viikko takana <3

Töissä onnistumisia ja
onnellisia asiakkaita. Sekä niin paljon viestejä viimeisen blogi-kirjoitukseni
jälkeen.

 <3 Kiitos <3  

Moni on
kirjoittanut minulle tuosta viimeisestä postauksestani... Moni on siis
viettämässä yksinäistä joulua.. Hassua todeta näin mutta kiitos palautteestanne, ensi joulu on sitten Teidän.. Toivottavasti ymmärätte mitä tarkoitan..

Kirjoituksianne on oikeasti ihana
lukea. Ja se kun tiedän että joku siellä ruudun takana lukee näitä mun tekstejä niin se
tunne laittaa mua kirjoittamaan enemmän ja enemmän. Kiitos siis että ootte
olemassa <3 Ja olkoon syy mikä tahansa miksi tätä luette, niin olette mulle
tärkeitä.

Teitä on oikeesti niin paljon että en ikinä olisi kuvitellutkaan että
mun ajatuksia luettaisiin näillä määrin.. Mähän oon vaan mä. Ihan tavallinen
tyttö. Äiti nykyään. Mutta oikeesti oon vaan aika Keravalainen pieni tyttö.
Heh. Juu siellä mä asuin lapsuuteni tai siis nuoruuteni.. Me muutettiin
Helsingistä keravalle kun olin kuusi vuotta. Siellä siis vietin kouluvuoteni..  

....Yksi ystävä tällä viikolla sanoikin mulle että
jotenkin niin hassua miten tavallinen olenkaan - ja mä otin sen
kohteliaisuutena. Mä oon oikeesti se pieni tyttö joka yrittää vaan oppia päivä
päivältä lisää tästä elämästä.. Mä oon tyttö joka ei oo koskaan valmis. Älkääkä
nyt vetäkö mitään johtopäätöksiä siellä; en ole koskaan edes miettinyt että
olen mitenkään erikoinen mutta se kun joku sanoo että "Sä olet niin tavallinen",
niin senhän voi ottaa kahdella tapaa.. Mulle se oli kohteliaisuus.

 Tähän viikkoon
mahtuu myös hyvin syvällisiä keskustelua ystävien kanssa. Se on oikeasti niin
suuri onni että on elämässä sellaisia ystäviä mitä mulla on <3 Mä olen vääntänyt kyyneleitä meidän keskustelujen aikana ja se ei ole ollenkaan pahaksi. Se että osataan yhdessä puhua asioista on mun mielestä vaan sen merkki että ollaan tarpeeksi vahvoja miettiäksemme myös niitä kipeitä asioita.. Niitä valitettavasti kuitenkin meillä kaikilla todennäköisesti on.. Tuskin kukaan pääsee tästä maailmasta kolhutta. Kenenkään elämää ei voi verrata. Ja toisen pienempi murhe on oikeesti paljon vakavempi mitä voit kuvitellakaan. Ja se on täysin sallittua. Meillä on kaikilla oikeus tunteisiimme. Eikä niitä voi verrata.

Ystävä joka tuntee sut niin hyvin ja tietää että mitä
tarkoitat oikeasti puheillasi on oikeesti aarre. Sellaisen ystävän kanssa ei tarvitse miettiä yhtään mitä sanoo. Se ystävä ei tuomitse sua. Se kuuntelee ja on siinä vieressä vaikka mikä olisi. Toki aina ihmisten kanssa täytyy
muista se että me kaikki kasvetaan ja muututaan ja joskus aikuisiälläkin voi
tulla tilanteita vastaan missä ei olla enää samalla rivillä sen ystävyyden
kanssa.. Mutta se on ihan maailman mahtavinta kun voi vielä tänäkin päivänä ja
näin vanhana löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Niitä kadonneita ihmisiä mitkä on
olleet aikaisemmin jossain muualla ja nyt on siinä vieressä missä niiden kuulukin
olla. Kiitos.

Rakastan keskusteluita. Uusien ja "vanhojen" tuttujen
kanssa. Rakastan miettiä asioita usealta erikantilta. Sekä tottakai myös
keskustelen omista asoistani ysävieni kanssa ja samalla analysoin itseäni
ääneen ystävän kera. Kun puhuu itse itsestään jollekin toiselle (tai
peilikuvalleen :D )  voi myös löytää
totuuden siemenen omiin ajatuksiin omien sanojensa kautta.. Kokeilkaa joskus :D
Hih! ... Mä oon ollut aina kova miettimään asioita ja se piirre mussa ei taida
ikinä kadota. Muistan joskus ehkä n. kymmenen vuotiaana aloittaneeni tämän
miettimisen.. Joskus olisi hyvä että voisi vain painaa off-äppäintä ja unohtaa
ajatuksensa. No sitä näppäintä odotellessa..

Jollainlailla koen myös että mun poika on aikalailla
samassa veneessä. Ajatukset on isoja jo nyt niin pienellä ihmisellä. Ne meidän
keskustelut on oikeesti joskus sellaisia että en kuvittelisi keskustelevani
vain 11-vuotiaan kanssa.. Tai sit mä oon paljon lapsen mielisempi kuin mun
poika :D ... Taisin juuri tällä viikolla sanoa ääneen että "Kiitos että saan
kasvaa äitinä kanssasi." Äitiys opettaa joka päivä jotain uutta.. Tämä tie on
loputon. Tänään juuri poikani oli leffassa hyvän ystävän kanssa iltamyöhään ja
hitto mikä stressi oli siitä että selviääkö ne hyvin! Kauheta kamppailaua tää oikeesti välillä on! Miten paljon lapsiin pitää
luottaa ja missäkin vaiheessa?! Miksi ei tähän ole jotain käsikirjaa!

 Mutta kaikki siis hyvin ja ilta oli onnistunut ja oli hyvä leffa :D Ikärajaa olisi kuulemma ollut hyvä nostaa... Hih ;)

Joka kerta kun näin äitinä huomaa että taas ollaan menty jonkun
rajapyykin yli ja lapsi on taas askeleen enemmän isompi kuin eilen olikaan,
niin mun sydän pakahtuu! Toisaalta onnesta ja ylpeydestä mutta samalla myös
haikeudesta siitä että mun lapsi on jo iso poika.

 Voi että.. No muistot säilyy
aina kyllä myös <3 Tarkoitan siis niitä ensimmäisten vuosien muistoja joita
välillä  niin haikeudella muistelen.. Pienempi
lapsi on niin paljon helpompi pitää tuossa lähellä. Ja se huoli on on jollain
lailla pienempi kun sen koko ajan näkee.. Nyt mitä isommaksi nuo tulee niin
sitä enemmän pois ne on vanhempien silmistä. Ja  se lapsen oma aika alkaa olemaan
tärkeämpää koko ajan..

 Höh..
tulipa hassu olo.. Siitä on oikeesti jo yli yksitoista vuotta kun sain poikani
syliini ekan kerran.. ja niin upea käytöksinen ja niin ystävällinen poika
hänestä on tullut. Sekä ahkera! Ensiviikolla taas menemme kuvauksiin eli poikani ura jatkuu ja jatkuu taasen :) Olen mä kyllä jossain onnistunut! <3 Se on pakko myöntää. Se on
myös se tärkein asia. Toivottavasti puhun vielä kaikkien teinivuosien jälkeen
näin pojastani.. Hih ;)  

Tervesin kauhulla teinivuosia odottelava äiti ;)

Ps. tuo lause on sanottu pilkesilmäkulmassa..
Tervetuloa vaan seuraavatkin vuodet, yhdessä me kasvetaan niidenkin yli
onnistuneesti <3

Miten mä kuvailisin mun ja mun pojan elämää eron jälkeen? Tätä multa on myös kysytty useasti...

Muuttuuko elämä miten sen jälkeen kun se ydinperhe ei ole enää yhdessä?

Kyllä. Kyllä se muuttuu. Sydän ei ole enää ehjä. Se on hajonnut.. En voi kieltää sitä. Enkä halua huijata.

Alkuun on niin kamalan vaikeaa, täydellistä helvettiä.... Yksinäistä.. Hiljaista.. On paha olla.. Kaikesta. Tuntuu siltä että on tehnyt jotain väärin. On sitten jätetty tai jättäjä.

Se lapsi siinä Sinun edessä ei ymmärrä yhtään mitään, eikä halua ymmärtää. Se ikävöi. Kysyy ja itkee että missä äiti taikka isä on. Sanoo vielä ääneen että "Mä haluan isin luo!" " Sä oot tyhmä!" ....Ja vanhempana näet kyllä sen kaiken. Tunnet niin monta myrskyä sisälläsi kuin olla ja vaan voit eikä ole enää sitä toista vanhempaa kenelle niistä kertoa..

Olet sitten isä taikka äiti, näet kyllä milloin sen toisen vanhemman kuuluisi olla siinä vieressä ja se tunne raastaa sydäntäsi.

Sitten tulee ensimmäiset juhlapyhät ilman sitä toista vanhempaa. Missä lapsi on? Sinulla ehkä aaton, taikka aattoa edellisen päivän.. Tai sitten vasta uuden vuoden jälkeen.. Joka tapauksessa kaikki on jotenkin niin puolikasta.. Perhe-elämän jälkeen joudut kohtaamaan itsesi.

Siinä vaiheessa viimeistään alat ymmärtämään miten yksin voitkaan olla. Vielä hetki sitten Sinulla oli perhe ja kaikki oli niin kuin pitääkin. Tai siis piti olla.

Juhlapyhät ja ne tunteet.. Joulu ilman sitä kokonaista perhettä. Voi helvetti se voi tuntua yksinäiseltä. Vaikka lapsesi olisikin siinä vieressä. Teet kaiken että lapsellasi olisi hyvä juhla. Silti itket yön pimeinä öinä vaikka aatto olisi onnistunut.. Lapsi olisi ollut onnellinen. Sinä vaan et ole. Tunnet surun, tunnet kyyneleet.. ehkä myös vihan. Rakkaus on hävinnyt. Toivo on hävinnyt.

Sukulaisten kysymykset, taikka vaan pelkät ilmeet.. Ne tuntuvat pahalta. Sä et ole onnistunut. Olet eronnut. Olet mahdollisesti suvussanne ensimmäinen joka on eronnut. Se ei ole helppo rooli.

Olet se jolla on mennyt kaikista huonoiten.

Se tunne sattuu. Häpeät sitä. Et halua olla siinä. Et halua olla Sinä.

 Sitten sen pyhän, vaikka jouluaaton jälkeen tulee se päivä kun lapsesi lähtee sille toiselle. Sille joka on lapselle ihan yhtä tärkeä kuin sinä. Näet kuinka lapsesi juoksee sen toisen vanhemman syliin ikävissään. Olet iloinen että he näkevät hymyillen toisensa. Molemmilla oli ikävä. Samalla olet niin surullinen että et tiedä miten olla.

   Luopuminen on niin tuskaista ja kaikista vaikeinta... Se pelottaa. Se sattuu. Silti tiedät miksi olette   

                                    eronneet. Silti ajattelet että kaikki on niin saatanan väärin.

                                        Et tajua mitään.. Et ymmärrä. Olet vaan pelkkä tyhjä kuori..

Jäät yksin. Olet niin yksin. Mietit ehkä hetken että nyt saat vihdoin nauttia omasta ajastasi. Ei mene ehkä kuin puolituntia ja olet aivan hajalla. Mietit mitä tehdä. Soitatko jollekin? Kenelle? Kuka jaksaa kuunnella Sinun murheitasi? Äh. Yrität vaan olla. Ja et osaa mitään. Se tuntuu aivan helvetiltä. Maan päällinen helvetti. Ei sen kuulunut näin mennä.

Sitten mietit että teit virheen. Ja sitten seuraavaksi mietit että et kyllä tehnyt. Olet onnellinen. Päätät olla onnellinen ja iloinen! Otat kaikesti kaiken irti! Nyt vihdoin voit elää elämääsi niinkuin haluat. Voi olla että nautit.

 Ja sitten taas et nauti. Olet vaan niin pihalla. Missä lapsi/lapset on? Missä se sun puoliso on? Sormus on hävinnyt. Menet yksin kotiin sukujuhlista.. Otat ehkä lasin viiniä.. Ja toisenkin.. Haluat vaan nukkua ja kaikki on vaan niin tyhjää..

Moni miettii joulua ennen näitä kysymyksiä..

Viime viikonloppuna moni erosi. Eilen erosi toiset. Tänään myös yksi ilmoitti miehelleen että haluaa muuttaa pois joulukuussa ja ottaa lapset mukaan.  Eikä enää vaan halua olla yhdessä, vaikka se kaikki on luvattu valoissa koko kirkon kuullen. Luvattiin tahtoa elää yhdessä.

Enää ei ole kuulemma mitään yhteistä. On joku toinen mahdollisesti. Joku toinen. rakkaampi.

Joillekin tulee ensimmäinen (!) yksinäinen joulu ja se tuntuu todella pahalta. Niin kauhealta. Tulee ihan itku..

Onneksi mulla nämä on jo takana - Miksi totean näin. Siksi että Sinä myös pärjäät. Ja kaikki tunteet mitä tunnet on oikein. Sinulle oikein. Älä kiellä itseltäsi niitä. Elä ja käsittele ne. Ota vastuu itsestäsi. Älä tee mitään hölmöä. Olet kyllä yksin. Tiedän sen. Ei se auta että joku sanoo että Sinulla on vaikka kuinka paljon rakkaita ihmisiä ympärillä kun se ei vaan tunnu siltä.

Silti sinä olet se äiti taikka isä jonka tulee pärjätä. Sun pitää näyttää niille lapsille että Sinä olet vielä sen joulunkin jälkeen siinä. Älä hajoa.

 Parempaa on tulossa. Mä jos kuka olen ollut pohjalla. Mutta en ole enää. Usko mua vaikka kuinka tuntuu nyt niin heikolta. Sä olet sä. Et kukaan muu. Kukaan ei korvaa sua. Kukaan ei ole Sinä Sinun lapsille. Älä riko itseäsi.  Sun elämä jatkuu.

Katso mua. Katso mahdollisesti sitä naapurin ex-rouvaa taikka ex-miestä joka on nyt paljon enemmän kuin siinä edellisessä suhteessa. Katso ihmisiä ketkä on olleet pohjalla mutta ovat nousseet sieltä. Ole ihmisten kanssa. Kirjoita, puhu, itke, huuda.. Tee jotain mikä helpottaa. Kyllä jotain on mitä voit tehdä. Ja kun naurat ensimmäistä kertaa ilman lapsiesi läsnäoloa se on täysin sallittua. Vähitellen opit elämään viikonlopun tai viikon ilman lapsia. Ensimmäiset viikot on pahimpia, tai siis ensimmäinen vuosi ehkä..

Sitten se tasaantuu ja kaikki menee helpommin.. Ja ehkä joku päivä voit jopa nauttia hymyillen ja oikeasti aidosti nauraen siitä Sinun omasta ajastasi. Lapset näkee myös sen että voit hyvin ja viimeistään siinä vaiheessa he ymmärtää että näin tämän piti mennäkin. Äiti on onnellisempi. Äiti ei ole koskaan nauranut noin. Äiti on rakastunut. Tai sitten se isi. Kaikki on mahdollista.

Usko mua.

Loppujen lopuksi huomaat joku päivä että ensimmäinen joulu oli se pahin. Se oli se kriisin paikka. Joku päivä voit katsoa taakse päin ja ymmärtää että kaiken pitikin mennä näin. Joku päivä olet onnellinen. Luota siihen. Elä itsellesi niin elät myös lapsellesi. Rakasta itseäsi. Sinä selviät. Ennen kaikkea puhu.. Älä jää yksin vaikka kuinka häpeäisit. Sun sydän tulee vielä ehjäksi takaisin. Lupaan sen.

Vietetään yhdessä kaikki ihana joulu <3

 Loov uuuu! Sari

1. Mitä
äitisi aina sanoo sinulle?
- Olet rakas.

(Vanha kuva.. Vuodelta 2013.. Niin ihana hetki <3 )

2.Mikä tekee äidin onnelliseksi?

- Yllätyksellä tai halaamalla äitiä

3. Mikä tekee äidin surulliseksi?
- Jos joku kuolee

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
- Kutittamalla tai vitseillä

5. Millainen äitisi oli lapsena?
- En mä tiiä

6. Kuinka vanha äitisi on?
- 34

7. Kuinka pitkä äitisi on?
- 160,3, mä tiedän tän.

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
- Olla perheen kanssa vapaa-ajalla

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
- Töitä

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
- Sähän myyt asuntoja ja oot jo.

11. Missä äitisi on tosi hyvä?
- Töissä ja kiipeilyssä.

12. Missä ei hyvä ollenkaan?
- Nykyajan puhelin peleissä

13. Mitä äitisi tekee työkseen?
- Myy asuntoja

14. Mikä on äitisi lempiruokaa?
- En tiiä tai en muista että oisin edes kuullut koskaan..

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?
- Koska hän osaa kunnioittaa ja olla ystävällinen.

16. Jos äitisi olisi
joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?

- Mä en kyllä kauheesti tiiä näitä tyttö sarjakuvahahmoja..

17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
- Pelataan tennistä välillä, kiipeillään, katsotaan telkkaria

18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
- Molemmilla on sama hymy

19. Mitä eroa teissä on?
- Hiukset eri väriset

20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
- Hän huolehtii, kunnioittaa ja tekee ruokaa.

21. Mikä on äitisi lempipaikka minne mennä?
- Tennis, kiipeily ja ehkä keilaus.

22. Mihin äitisi ei
koskaan halua mennä?

-Minun likaiseen
huoneeseen.

23. Mitä äiti tekee
kun suuttuu? -Mäkättää ja poistuu paikalta.

24. Mikä on parasta
mitä äitisi on sanonut?

- Olet maailman
luotettavin poika. Ja muistan tämän edelleen vaikka
siitä ekasta kerrasta on jo viisi vuotta.

25. Missä äitisi
haluaa olla viiden vuoden päästä?

-Espanjassa.

26. Kuka on äidillesi
rakkain?

-Minä.

27. Mitä kaikkea
äitisi tekee sinun puolesta? -Ihan kaikkea.

28. Mikä on
ensimmäinen muisto äidistäsi?

-No kun oltiin
vantaalla ja kuunneltiin hyvää musiikkia ja
laulettiin ja mentiin päiväkotiin 

29. Kuka on äitisi
idoli?

- Sinulla on monta.

30. Mitä äitisi ei
koskaan tee?

- Ei vie hämähäkkejä
ulos.

31. Mitä äitisi inhoaa?

-Kastematoja.

32. Miksi olet
äidillesi niin tärkeä?

                                                                       -Koska olen hänen ainoa lapsi.

                                                                                                                                                                                              33. Kumpi on tärkeämpää Rakkaus vai raha? - Rakkaus. Paitsi että riippuu kyllä vähän että
missä maassa asuu. Rakkaus on tärkeämpää siksi että silloin on joku toinen ihminen välitttää
toisesta ja huolehtii.

Välittäminen on sitä katsoo toisen perään, jos on kännykkä
soittaa missä on ja huolehtii.

Voi Rakas. Kiitos. <3 Sinä olet paras. Aina.

Terveisin äitísi.

Hiljaisuustta flunsassa.

Olen
ollut aivan kamalan kipeä viimeiset pari viikkoa.. Tämmöistä flunssaa ei ole koskaan ollutkaan, vielä.

Viime viikolla perjantaina oli onneksi ensimmäisiä kuumettomia päiviä, mutta vielä  on hiton
yskä joka ei vaan taltu millään, öisin varsinkaan... Plääh.. No ehkä ensiviikolla ;)

Onneksi mun tiimiläiset on töissä voineet hoitaa mun kohteita. Kiitos Teile ihanat! <3  Ei olisi kovin
ammattitaitoista juosta asiakkalla sellaisessa kunnossa missä olin mm. viime
viikolla vielä.. :(

En ole yhtään kiva olla neljän seinän sisällä, joten tuntui että elämä on täysin pysähtynyt
kun on niin kipeä että ei voi tehdä yhtään mitään. Mutta pakko ne pysähdyksetkin vaan välillä on hyväksyä..

Itse kyllä pelästyin myös tuota kamalaa tautia niin että luulin pahimpina päivinä
että henki lähtee.. Ja kun poikani näki mut kipeänä hän pelästyi todella
paljon. Ei ole meinaan tämä äiti useasti vaan sängyn oma ja ihan taju kankaalla
kauheasta kuumeesta johtuen..

Tämä äiti on aina tehnyt jotain vaikka olisi kuinka kipeä. No ehkä se myös siksi
menikin näin pitkälle.. Kai sitä oikeasti ihmisen vaan pitää joskus pysähtyä ja
ei voi aina vaan vaatia lisää ja lisää itseltään. Äitiyis laittaa mua
tekemään asioita aina vielä tuplatehoilla, niin että mukamas en vaan voi koskaan olla vaan... Olla vaan tekemättä mitään. Mä en vaan osaa sitä.

Voiko yksinnhuoltaja koskaan
pysähtyä. Ei mun mielestä. Olen tästä varmaan maininnutkin aikaisemmin myös...

Mutta nyt opin kyllä sen että pienikin flunssa on kunnioituksen arvoinen.. Ei saa
ottaa turhia riskeja ja sairastuttaa itseään niin pahasti että pienikin
pelästyi..  No onneksi se pelästyminen on
puhuttu nyt läpi myös kuraattoria myöten..

Tuosta pääsenkin seuraavaan aiheeseeni.. Kuraattori, terapeutti, psykologi - Kuka niiden
palveluita tarvitsee? Meillä tarvitaan. Mä tarvitsen.

Näen asian vahvuutena enkä heikkoutena.. Jokaisen meistä tulisi olla avoin sille
ajatukselle että voi kehittää itseään miettien itsensä kanssa vaikka ammattiapua
käyttäen miksi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Löytää vastauksia kysymyksiin mitä on tapahtunut ja miksikin.. Hassua että niin moni pelkää jopa tutustua omaan itseensä.

Me kävimme myös eksän kanssa parisuhdeterapeutilla. Kaikki siis todellakin
yritettiin.

Mä jatkoin siellä kyllä yksin sitten kun ero tuli eteen.. Olen todella kiitollinen
sille työntekijälle joka jaksoi kuunnella mun itkuja.. Ne itkut ei vaan silloin
olleet aitoja.. tai siis nyt näin jälkikäteen voin sen myöntää. En mä silloin
myöntänyt näitä asioita vaan yritin mennä eteenpäin jollain hullulla tahdon
voimalla... Siksi että hävetti niin helvetisti niin en mä mitään uskaltanut
kertoa oikeilla sanoilla, en terapeutilleni, enkä neuvolassa, enkä päiväkodissa
kun olimme puhuttelussa asian tiimoilta..  En ollut valmis siihen..

Sääli.
Sääli siksi että mä olisin varmaan jo paljon pidemmällä kehityksessäni.. Enkä
saisi enää kylmiä väreitä jos katson esimerkiksi elokuvaa missä tulee liian
tuttu kohtaus eteen.. Jokainen joka on ollut sellaisessa tilanteessa että saa
pahoja muistoja jostain pienestä asiasta ymmärtää näitä sanoja..

Se ei katso aikaa eikä paikkaa kun liian pahan muiston saa eteensä.. Miten
selittää tuota asiaa nykyiselle puolisolle? Ei mitenkään. Se joko katsoo sen
lopun elämän kehityksen pois niistä muistoista tai sitten se ei katso sitä.. Se
vaatii todella paljon. Ihmismielen tuhoamiseen tarvitaan paljon vähemmän kuin
sen eheyttämiseen. Rikottu mieli vaatii niin paljon hyvää että se uskoo ja
luottaa ihmisyyteen..

Yksi kaunis ihminen sanoi mulle muutama viikko sitten että hän on todella pahoillaan
siitä miten olen joutunut kärsimään elämässäni. Älä ole. Ei tarvitse. Kaikki on hyvin nyt.

Me käytiin hänen kanssaan asioita läpi hyvinkin tarkasti ja hän kysyi monia kysymyksiä
mitä kukaan ei ole koskaan ennen uskaltanut edes kysyä.. Muistot tuli
voimakkaasti esille siinä hetkessä. Ja se näkyi myös ulospäin. Kiitos kaunis
haastattelusta. Vaikka näit kyyneleitä se yksi tunti auttoi mua paljon. Jäät
varmasti ikuisesti muistiini. Sä olet hyvä ihminen.  Ja teet niin hyvää työtä. Olet myös äiti niin ymmärrät
paljon enemmän sitäkin kautta.

Se tunti sai mut miettimään vielä enemmän joitain kysymyksiä jälkikäteen..

Miksi ihminen toimii itseään vastaan niin että ei tajua tekevänsä itsellensä
pahaa? Vai tajuaako kuitenkin ja sitten jättää jonkun asian vuoksi sen
myöntämättä itselleen? Jos siis puhutaan esim. väkivaltaisesta suhteesta,
syömishäiriöstä, tms.. Onko joku joka määrää ihmisen rehellisyyden itselleen? Onko
se asia minkä voi oppia? Voiko itseään muuttaa? Voiko ihminen olla rehellinen
itselleen? Voiko myöntää pahatkin asiat katsomalla peiliin? Nähdä se minkälainen on itse ihmisenä, taikka mikä on mhdollisesti hätänä missäkin elämän tialnteessa.

 Miten oppia myöntämään itselleen asioiden oikea
laita? Miten arvostaa itseään? Miten oppia arvostamista muita kohtaan? Miten olla
rehellinen omista tekemisistään?

 Valehtelu itselle on paljon helmpompaa kuin muille. Tai siis niin mä sen koen. Itselleen on helpompi uskotella valheita kuin toisille. Mutta jos valehtelet itsellesi sekä myös sitä kautta muille, niin se ei kyllä muuta kuin tee tuhoa.

Se ei ole itsensä arvostamista, eikä myöskään muiden..

Mistä arvostus tulee? Ei ainakaan ammatin kautta. Eikä sen mikä koulutus taustalla on. Arvostus tulee sen
kautta minkälainen ihminen muille ihmisille.

Multa tänään kysyttiin että miten ajattelen muiden kuvailevan mua?

Vastasin
niin rehellisesti kuin pystyin... Kyllä siellä myös niitä negatiiivisia piirteitä
tulee tottakai esille, kaikilla on niitä. Mä olen ihan liian herkkä ja joskus
liian kovasanainen, omaan vahvat mielipiteet - sanon ehkä ääneen enemmän mitä
pitäisi. Kenellekkään kuitenkaan mitään pahaa tarkoittamatta.  Mä en voi sietää eriarvoisuutta.

Kaikki me ollaan täällä samoilla pelikorteilla, se että minkälaisia kortteja me käytetään
muita ihmisiä vastaan on ihan jokaisen oma asia.. En syytä enkä arvostele ketään.. Joskus meidän on vaan hyvä miettiä minkälaisia singnaaleja taikka minkälaisia pelimerkkejä me jätämme jälkeemme.

Mun arvomaailma koostuu mun historiasta ja siitä miten mä olen oppinut elämästä.

Mä olen myös oopinut pikkuhiljaa rakastamaan itseäni ja oppinut hyväksymään mut sellaisena kuin olen. Kiitos niin monelle ihmiselle. Tiedätte ketä olette. Te ootte saaneet mut uskomaan itseeni joka päivä enemmän ja enemmän. 

Mä toivon niin että mua pidettäisiin hyvänä ihmisenä. Toivottavasti mut niin
muistetaan aina...

Sekä toivottavasti osaan opettaa lapselleni sen että jokainen
vastaantuleva ihminen on yhtä arvokas.

Me kaikki ollaan täällä loppupeleissä niin yksin. Ja jos me ei tehdä
vastaantulevan elämästä parempaa hymyilemällä niin miksi me sit täällä ollaan?
Mä ainakin haluan uskoa että meidän jokaisen tehtävä on olla toiselle hyvä. Mä
rakastan ihmisiä. Hyviä sellaisia. Jokaiselta voi oppia jotain. Jokaisella
meillä on joku tarkoitus täällä. <3

Mä tein pienen persoonallisuus testin.. ;) Pakko myöntää että juu-u kyllä se minä olen..

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

(ppmp)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet lämminhenkinen, ulospäin suuntautunut, iloinen ihminen, jolla on aina aikaa hauskanpidolle, ja joka välttelee tylsiä ihmisiä jotka ottavat itsensä liian vakavasti. Sinulle soveltuvat parhaiten ammatit, joissa voit olla tekemisissä ihmisten parissa, kuten myyntityö, neuvontatyö, asiakaspalvelu, hoitotyö, kriisiapu ja esiintyvä taiteilija. Ihmistyyppisi luonnostaan tarkkailee toisten käyttäytymistä ja pohtii, mitä toiset oikeastaan haluavat. Valitsitpa minkälaisen ammatin tahansa, siinä puhumisella on oltava tärkeä rooli. Olet parhaimmillasi toisten ihmisten seurassa, ja vältteletkin yksinäisyyttä ja eristymistä. Uskot että elämän, työn ja ihmissuhteiden pitää olla hauskaa ja palkitsevaa. Et viihdy synkissä oloissa. Kaltaisesi ihmiset ovat valloittavia, terävä-älyisiä ja mieleltään avoimia. Toisten mielestä saatat viihtyä liian usein juhlissa. Sinua saattaa ahdistaa se, jos sinulta odotetaan vakavamielisyyttä, muodollisuutta, logiikkaa, järjestelmällisyyttä ja täsmällisyyttä.

Hih.. Ei pidä kuitenkaan kaikkea lukemaansa uskoa vai.. Vai onko myös kaikki televisiossa näkyvä aina totta? :D

Rakkaudella; Sari

- Rakasta tänään vielä enemmä kuin eilen -  Kokeile saatko sillä myös itsellesi niin enemmän hymyjä takaisin. Halaa ja sano jotain ihanaa puolisollesi ja lapsillesi. He on siinä nyt. Sun lähellä. Olkaa toisillenne hyviä. <3 Ja muistakaa sanoa kiitos.. Sekä anteeksi jos tarvetta on. Ennen kaikkea puhukaa toisillenne. Kukaan ei ole kenenkään ajatustenlukija. Vaikka moni niin kuvitteleekin..

Rikotun
mielen jälkeen minä puolisona?

Minkälainen puoliso mä olisin nyt tänään? Olenko mä jotain enemmän mitä joku muu ei ole? Vai
vähemmän? Olenko mä herkempi mitä aikaisemmat tyttöystäväsi ovat olleet?
Suutunko mä helpommin? Siis silleen hiljaa? (Tajuutteko Te mitä mä tarkoitan?)  Vai loukkaannunko vain sanattomasti ja
hymyilen tilanteen läpi? Ja kuitenkin kannan sitä yhtä pientä kritiikkiä mua
kohtaan mukana koko päivän tai useammankin. Tai jos mun poikaa loukataan sanallakaan ihan missä tilanteessa tahansa.. Hyökkään kuin leijona! Aina!

 Saako mulle sanoa että "Pese sit noi pyykit!" tai "sä jätit ton lautasen tohon!" Ei saa. Ei vaan saa.

Myönnän. Mä otan heti itseeni sen jos mua "käskytellään", ja
oikeasti tajuan että kyseessä on täysin normaalia kommunikointia  

Se ei tarvitse paljon. Mä otan helposti itseeni historian takia. Miten kaikkia
asioita edes osaisin selittää? Mä loukkaannun hiljaa useasti ja toivon että
jotenkin saan sanottua asiania joku päivä..Tää on ihan sama asia lasten kanssa, vain
turvallisessa ympäristössä lapsi pystyy olemaan oma itsensä.

Kaikki pelot on vaan mun päässä. Ne on vaan mun päässä. Mä pystyn hallitsemaan ajatuksiani. Tiedän. Pääsenkö ikinä eroon niistä
möröistä mitä mulla on? Olen kysynyt noin useasti. Nyt tänään onnksi osaan käsitellä tunteitani. Paniikkikohtaukset jotka on joskus tulleet siitä että
mä ahdistun liian pienestä tilasta on onneksi jo menneen talven lumia... Eli mä
siis kehityn.

Miksi mä olen saanut paniikkikohtauksia? Miksi ihminen panikoituu jostain ihan
pienestä asiasta. Pelosta. Miten mä voisin unohtaa kaiken sen mitä mulle
huudettiin?

Kun juoksin poikani huoneeseen (poika ei ollut sillion kotona) ja
työnsin kaapin huoneen oven eteen ja toivoin että mut vaan jätettäisiin rauhaan
ja niin ei kuitenkaan käynyt.. Se ovi avatttiin väkisin ja pojan pieni
vaatelipasto työntyi lattiaa pitkin naristen ja tiesin että kohta saan taas
kuulla kuinka paska ihminen olen.. Ne oli pitkiä tunteja.. Naapurit tasan kuuli
ne... (En syytä ketään, tiedän että mulla oli naapureina yhdet ihanimmat ihmiset
päällä maan.. ei näitä asioita voi heidän päälleen kaataa) Lyhistyin siihen
Nalle Puh- matolle ja kuuntelin ja ajattelin että olin ansainnut sen kaiken.

Mä en ollut  mitään. En yhtään mitään. En
nainen. En äiti. Vain turha pahuus. Virhe. Kuulin monta kertaa olevani virhe. Sekä
huora. Se tekee ihmiseen lähtemättömät arvet.

 Se mitä mulle huudettiin
yönpimeyden tunteina käsistä kiinni pitäen oli jotain aivan käsittämätöntä..
Viina se vaan puhui oli toki seuraavan aamun selitys..

Mitä mä tekisin jos
kuulisin että naapurissa tapahtuisi vastaavaa? 
.. Mä juoksisin väliin!

Mä niin ottaisin sen pahan ihmisen pois sen
viattoman osapuolen päältä! Mä varmaan potkisin sitä jos en muuten onnistuisi,
mä repisin hiuksista, paidasta ihan mistä vaan. Kuvittelen itseni siis nyt
siihen tilanteseen miltä kaikki on näyttänyt silloin. Silleen itseni sivusta
seuraajaksi tilanteessa jossa mulle tehtiin pahaa.

Jos olisin ollut kärpäsenä
katossa. Ja samalla kun tätä kirjoitan ymmärrän että musta ei vieläkään olisi
siihen estämiseen yhtään.. se pelko oli jotain niin kamalaa. Se on mussa
sisällä. Siksi mä välillä vaan hiljenen tänä päivänä parisuhteessani. Pelon
vuoksi kannan isoa taakkaa.

Olin kiinni pidetty. Naama toiseeen suuntaan. Ei saanut katsoa silmiin että ei
provosoi. Ei saanut sanoa mitään. Hyvä että uskalsin hengittää. Odotin lyöntiä,
varmaan pyysinkin sitä. Tai no anteeksi taisin uskaltaa sanoa. Kyyneletkään ei
valuneet ensimmäisten pisaroiden jälkeen.. Kaikki oli vaan tyhyyttä. Paitsi se pelko.

En muista edes tarkkaan mitä mulle sanottiin.  En sanonut mitään vastaan. En mitään.

Kuulemma ihminen voi toimia uhan edessä noin. Mennä "alivireystilaan" ja ottaa vaan
kaiken vastaan. Mä tunnen tällä hetkellä tätä kirjoittaessani kuinka mun keho
reagoi pelkkään ajatukseen, hartiat nousee, pulssi tihenee.. hengitys
lamaantuu.. Niin paljon kaikki noi tilanteet on jossain tuolla takaraivossa. Ne
oikeesti on sattuneet ihan helvetisti! Tyhmä tyttö kuvitteli että tuollainen on normaalia rakkautta..

Miten sä et tajunnut miten sä tapat mun
sielua pikkuhiljaa teollasi vaikka et fyysisesti saanut mitään peruuttamatonta
aikaan. Silti mä kärsin näin. Mä olen miettinyt että luetko sä näitä koskaan?
Tajuatko mitä teit ihmismielelle? Tajuatko mitä teit pojallesi? Sun tehtävä oli
suojella mua ja sun poikaasi! Eikä satuttaa meitä. No paljon sä opetit. Todella paljon ja nyt meillä on mun pojan kanssa jotain täysin ainutlaatuista. Sitä mitä kukaan ei koskaan voi tajuta.

Onko
henkinen väkivalta kuitenkin se pahin asia? Äh, multa ette tohon saa vastausta.
Alkoi suoraan sanottuna vituttamaan se miten voimakkaasti toinen ihminen voi
tehdä toiselle pahaa ilman että se itse sitä edes tajuaa. Onhan sellainen
sanontakin olemassa kuin että; "tyhmälle on turhaa selittää." Sekä että et
ikinä voita ihmistä jolla ei ole empatiaa. Niin se vaan on. Se on kuin seinille
puhuisi.

Turhaa tää on kuulemma.. Kaikki tää mitä puhun.. Mun pitäisi vaan mennä eteenpäin.. Eikö eteenpäin menemistä ole se että näitä käsitellään..

Miten kukaan voi kuvitella että kymmenessä vuodessa tehdyt säröt ihmismieleen
parantuisi heti? Tosta noin vain sormia näpsäyttämällä. Juu niinhän kaikissa
elokuvissa tapahtuu.. mutta oikeassa elämässä trauman läpi käyminen on pidempi
juttu.. Sen ymmärtää ihmiset ketkä uskaltaa puhua asioista niiden oikeilla
sanoilla äääneen.

Mä tiedän että mä selviän ja olen oppinut jo paljon. Siis paljon itsestäni. Miten
hallita mitäkin hetkeä. Se on mun vahvuus. Osaan hallita itseäni, niin kuin
noissa tilanteissa myös tein.

Yritän ja yritän. Enkä ehkä seuraavalla kerralla pienestä pyynnöstä loukkaannu
noin pahasti mitä tänään.. Mut on vaan opettu siihen. Mä
yritän päästä pois niistä. Joku päivä. Mä lupaan.

 Mä en joku päivä enää pelkää
mitään.

Liian monta ihmistä on lähtenyt lähiaikoina toisaalle ja liian moni on sairastunut

vakavasti.. :(  ...Nauttikaa siis jokaisesta päivästänne. Eläkää. Rakastakaa. Hymyilkää puolisisollenne kun hän tulee kotiin. Menkää vastaan. Halatkaa ja kertokaa kuinka tärkeä hän on <3 Sanokaa se niin että katsotte suoraan silmiin. <3

Sari

Onko äidillä oikeus olla kipeä? Entäs yksinhuoltajaäidillä?

 Taas
takana ihan ihanan hullu päivä. Siis loistava
työpäivä. Kiitos ihanat asiakkaani!

Monta hymyä tuli tänään kun sain olla avuksenne. Ja iloiset palautteet jaksaa
tekemään töitä vaikka olisi vähän huono-olokin niin kuin tänään on ollut.. :(

Saako äiti olla kipeä? Saako yksinhuoltaja jäädä vaan kotiin ja parantua? Ei mun
maailmassa. Mä teen työtä jossa mun tekeminen vaikuttaa suoraan mun palkkaan. Mun
palkka vaikuttaa meidän hyvin vointiin. Välillä on vaan jaksettava vaikka
kuinka olisi heikko olo. En tiedä onko joku inhottava syysflunssa pyörimässä
ympäriinsä nyt kun tuntuu että ei ole tervettä päivää tässä  kuukauteen melkein ollut..

No olihan meillä aika hurja lomamatkatuliainenkin myös. Pojalla oli salmonella
Rodoksen reissun jälkeen tuliaisena ja jouduttiin olemaan sairaalassa asti myös :( ..  ja todennäköisesti moni muukin pöpö sieltä varmaan
tarttui matkaan mukaan.. Niistä nyt siis varmaan kärsitään täällä...

Se oli kyllä jotain ihan maailman kauheinta kun oma lapsi vaan kuihtui ja kuihtui
silmissä. Voi että.. Terveys on oikeasti niin tärkeää ja sitä pitäisi osata
arvostaa niin paljon enemmän.. Yksin lapsen kanssa sairaalassa sitä tuntee
olonsa todella yksinäiseksi. Sitä se yksinhuoltajuus valitettavasti välillä
on.. Sairaalassa kun olimme eristettynä, niin silloin tuli oikeasti
pysähdyttyä. Silitin lapseni hiuksia ja toivoin niin vaan että kaikki maailman lapset saisivat terveytensä.. Itkuisen lapsen suusta lause " Äiti, miksi mä tämän sain?" on jotain aivan kauheaa.. ja meillä eionneksi  kuitenkaan sen vakavampaa.. Tuolla on monta lasta tällä hetkellä vielä kauheammassa tilanteessa.. En tiedä miten itse kestäisin sitä jos lapseni olisi parantumattomasti sairas... Toivon Teille kaikille pienille enkeleitä elämäänne <3 Lasten sairaalassa tehdään jotain niin arvokasta työtä että sille ei löydy sanoja. Kiitos.

Sairaan lapsen vieressä on oikeastaan ainoa paikka missä ei näitä töitä voi tehdä..

Siitä olen saanut paljon kritiikkiä että en ole tarpeeksi lapseni kanssa.. Kuka sen määrittelee?
Kuka sitten auttaisi niitä kaikkia yksinhuoltajia mitkä tekee töitä siksi että ne
pärjäisi tässä maailmassa? Pärjäisi niin että lapsille saisi ostettua sen hiton
älypuhelimen? Ja ne kun menee rikki jatkuvasti..

Miksi älypuhelin jo seitsemän vuotiaalle? Siksi että kaikilla muillakin on.

Toi on oikeesti aika karua että lapsia kiusataan myös siksi jos
niiden puhelin ei ole sitä viimeisintä huutoa.. Tää maailma kovenee ja kovenee
koko ajan nopeammin myös lapsille. Onko kohta lapsuutta enää muutakuin
saduissa?

Kiirettä,
pitkiä päiviä, likaisia astioita, kipeenä töitä, liian vähän itsestään huolta pitämistä, ihan liian vähän aikaa...

No tätä tää lapsiperheen arki vaan nyt yksinkertaisesti on. Mutta enää mun ei kyllä
onneksi tarvitse koskaan kipeänä imuroida, siitä mä olen kiitollinen. Miettikää
miten oikeasti elämän arvot muuttua ja voi olla niin erilaisia? Joku ei voi
yhtään ymmärtää mitä mä tuolla lauseella tarkoitan.. Ei mua uhattu aseella tai
mitään.. Yritin vaan ihan hulluna välttää seuraavaa huutoa ja tein sen minkä
luulin auttavani perhettäni siihen autuaaseen onneen mitä ydinperheonni parhaimmillaan
on.. On meinaan sellainenkin päivä historiassania kun olimme koko perhe ihan
kauheassa noroviruksessa uuden vuoden aattona 2006 - Oonkohan mä

kertonut tän jo? .. En kai..

No mutta kuitenkin; poika oksensi kerran, mun exä halusi juoda yhden oluen juhlan
kunniaksi ja oksensi sen sitten myös pois kyllä samantien. Minä aloitin sitten
keskellä yötä oksentamisen ja oksensinkin 12 tuntia putkeen viidentoista
minuutin välein ja seuraavana päivänä sain kuulla kuinka mun pitäisi imuroida. Imuroida?! Nyt vai??? Eikö mikään ole koskaan tarpeeksi?

Itkin kivusta, mun koko kroppa tärisi kun otin sen imurin käteen ja sitten
siinä samalla tää toinen vain nauroi. Mä olin kouristellut koko yön vessasssa
ja totta kai äitinä myös vähän väliä juossut auttamassa pientä takaisin uneen..
Äiti tekee kaikkea vaikka on kipeä. Niinkö se on?

Tänään aamusta asti puhelin soinut, sähköposti piippaillut. Mutta mikä tärkeintä onnistumisia ja iloisia asiakkaita. Tämä työ on niin enemmänkin elämäntapa kuin mikään työ.
Ymmärrättekö? Ei tätä voi yhdellä sanalla kuvailla, joku voisi sanoa myös että
teen paljon ns. ilmasta työtä. Autan asiakkaitani myös heidän ostotilanteisssa
ja se vie joskus todella paljon myös aikaa. Saanko siitä palkkaa kun neuvon
heitä tekemään tarjouksia toisille välittäjille? En. Saan siitä hyvän mielen ja pääsen auttamaan. Ja
kyllä he muistaa mut seuraavan kerran ;) näin ainakin toivon ja näin on tapahtunutkin.

 Siksi mä tätä teen.
Siksi mä myös tätä blogia kirjoitan - Tunnen että olen avuksi siellä ruudun
takana olevalle ihmiselle. Kaikki viestit mitä olen saanut ovat edelleen
kiitosta ja ihmetystä täynnä. Se on hassua miten joku tulee suoraan kasvotusten
sanomaan että "Kiitos että kirjoitat, niistä saa voimaa." Vaikka mä vaan puhun
mitä tunnen ja kirjoitan mitä ajattelen. Illman Teitä lukijoitani ei tätä blogia olisi.

Toivoisin että voisin kirjoittaa jostain mukavemmasta aiheesta, (ehkä joku päivä yksi kokonainen kirjoitus on ihan hullun onnellisen morsiammen tuskailua häistä jotka tapahtuvat ulkomailla ;) apua!) mutta tämä perheväkivalta tuntuu
olevan ns. loputon suo.. Tarinat mitä tällä viikolla olen myös kuullut ovat
oikeasti niin raakoja.. Raakoja sekä turhia. Miksi turhia? Siksi että
väkivallalla ei ratkaista mitään. Ei yhtään mikään. Toivoisin niin vaan että
Teitä lukijoitani jotka olette kokeneet pahaa, toivoisin niin että Teitä olisi niin paljon vähemmän.

Mä niin toivoisin Teille kaikille hyvää ihmistä viereenne. Se on tuolla jossain.
Menkää etsimään se ennen kuin on liian myöhäistä.

Tervesin
vähän väsynyt Sari mutta huomenna on päivä uusi ;)

"... Äiti miksi meillä on täällä jääkaapissa toi karhutölkki? Mikä tää on? Kuka tätä juo?"

(Yksi tölkki oli eksnyt  jääkaappiimme yhdeltä tutultamme viikonloppuna jolloin poika oli isällään.. )

Erosta
on nyt neljä vuotta.. Ja tuollainen reaktio vain yhden juoman edessä. Poika halusi heittää sen tölkin roskiin. Niin että me ei avattu sitä. Koska se haju on kuulemma niin paha. Sinne se lensi. Se tölkki siis. Roskiin. Sit me halattiin.

Miten opettaa lapselle vastuullista alkoholin käyttöä? Saako lasten edessä juoda?
Yhden siiderin, yhden lasillisen viiniä? Vai koko mäyräkoiran? Meillä oli
joskus viikonloppuaamuisin koko takapiha täynnä tyhjiä karhutölkkejä.. ja sen
vuoksi tässä perheessä inhotaan vieläkin niitä.. Ei ollut sillä väliä oliko mulla
töitä vai ei.. Onneksi mulla oli mun poika. Tämän olen sanonut aikaisemminkin; "Se että mä olen äiti vie mua aina eteenpäin."

Siksi mun pieni rakas olikin useita sunnuntaita mukana töissä ja niistä hän on kyllä
oppinut ja paljon. Toinen saa kehuja nykyään niin paljon hyvästä käytöksestään -
se tuli väkisin vastaan siinä vaiheessa kun äiti otti pakolla mukaan töihin ja
käski toisen olemaan nätisti asiakkaiden edessä.

Yksin vanhempana ja kuitenkin naimisissa. Yksin parisuhteessa, äitinä.

Selitäpä se eilinen ja tämän aamuinen kotitilanne sitten sille ihanalle asiakkaalle joka
tuli vastaan näytöllä ja kenelle myin yhden kauniin kodin mun pienen ahkeran apulaisen
kera. "Sulla on täällä niin reipas apulainen." Ja niin se poika hymyili että "Juu
kun haluan olla mukana." Ja oikeasti ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa.  ....Me kuunneltiin kivoja biisejä autossa kohteelta kohteelle ja laulettiin. Unohdettiin kaikki murheet. Laulaen. Se on
ollut meidän juttu.

Kuinka paljon siellä ruudun takana on vanhempia jotka joutuu miettimään jotain
vastaavanlaisia asioita? Mikä on liikaa? Mikä on sopivasti? Niitä vanhempia on
varmasti paljon. Valitettavasti.

Tuolla
on paljon lapsia mitkä on ihan hukassa siksi että vanhemmat juo ihan liikaa.

En ole tässä tekemässä nyt mitään pyhimystä itsestäni vaan ihan vaan maalaisjärjellä
puhun alkoholin käyttämisestä lasten edessä. Takuu varmasti nyt siellä lukijana
on myös joku mun ystävä jonka kanssa otin ehkä turhan monta lasia viiniä sinä
yhtenä juhlailtana, mutta se oli ihan ilman (!) lapsia. Kaikki me tehdään virheitä
ja otetaan joskus ehkä juhliessamme se yksi lasi liikaa. Kaikilla meillä on
oikeus olla aikuisia ilman lapsia välillä, vaikka kuinka oltaisiin äitejä
taikka isejä.

Miten jos ihminen tietää sen että se alkaa käyttäytyä huonosti sekä agressiivisesti sen oluen kanssa? Miksi sitten juoda sitä. Jos näkee ja vaistoaa sen kuinka tunnelma muuttuu peloksi. Heti sen ensimmäisen sihahduksen jälkeen se tunnelma oli pilalla...

Eikö silloin voi olla ottamatta? Eikö silloin voi ymmärtää että se ei ole hyvä juttu
tehdä kotona, ei itselleen eikä perheelleen?

Me oltiin oltu erossa vuoden verran kun lähdin poikani kanssa Tukholmanristeilylle
juhannuksena 2013. Meillä oli hauska ilta ja poika sai leikkiä pallomeressä ja
taisi muutamaan tyttöön ihastuakkin silloin 7-vuotiaana ;)

Sitten
mentiin taxfreehen ostamaan karkkia ja sipsiä, sekä mulle yksi pieni 24
senttinen valkoviinipullo. Ja siihen taas me pysähdyttiin. "Äiti älä osta tota."
Mä huokasin ja sanoin että mä voin hyvin ostaa tämän ja juoda tämän. Mä en tee
mitään pahaa sen jälkeen. Yksi lasi. Ei sen enempää.

Mä avasin sen itseasiassa sen jälkeen kun illan piti jo olla ohi. Mutta yhtäkkiä
käytävältä kuului kauheata lapsen itkua ja huutoa että "Isi päästä sisään! Isi
päästä sisään!" Sanoin pojalle n. klo. 23.00 että odota hetki mä käyn
katsomassa.

Siellä käytävällä oli  pieni
n. 4 -vuotias tyttö joka yritti päästä hyttiinsä. Menin hänen eteen kyykkyyn ja
kerroin kuka olen ja kuivasin niitä kyyneitä ja sanoin että nyt meidän täytyy
mennä laivan infossa käymään ja löydetaan varmasti sun isä. Älä huoli.

Mä selitin infossa eglanniksi niille virolaisille työntekijöille tilanteen. Sitten
pari laivapoliisia tuli avaamaan sen meidän naapurin hytin ja siellä oli sen
tytön isä. Isä ja vodka pullo. Sekä isä joka oli sammunut housut puolikintussa
ennen kello yhtätoista koska oli juhannus. Samalla se isä oli vaan unohtanut
sen tytön.

 Ne laivapoliisit päästi sen tytön siihen
hyttiin. Mä itkin kun menin meidän hyttiin. Mä en tajunnut mitä tapahtui.
Miksi ne laivapolisiit päästi sen sinne? Mä halasin mun pientä ja kerroin mitä
oli tapahtunut ja sit mun poika kävi nukkumaan ja mä join sen lasillisen..

Poika tajusi sillion edes jonkun verran että alkoholia voi käyttää monella tapaa.

Tästä ollaan puhuttu monta kertaa vielä kotoana.. Siis tuosta tapahtumasta ja mikä on oikein ja mikä ei. Ja muuttuuko äiti jos äiti juo yhden lasin viiniä.

ps. Mä näin sen isän ja tytön seuraavana aamuna. Ne oli menossa eteenpäin
elämässään. Ne oli viettämässä perhejuhannusta ja se kaikki oli varmaan niille
ihan normaalia... Koska kaikki silloin seuraavan aamuna näytti siltä siinä niissä perheessä, vaikka
se haju oli ihan kamala. Mitä mun olisi pitäinyt tehdä?

Mun olisi pitänyt soittaa joku
viranomainen paikanpäälle kun ne poliisit ei sitä tehneet.

Ainakin viimeistään
siinä vaiheesa kun oltais oltu suomessa takas. Mun olisi pitänyt ilmiantaa se
hytti. Ja tehdä lastensujeluilmoitus. Kyllä nyt näin jälkikäteen tajuan sen.
Siinä shokkitilassa en tajunnut sitä. Ja se tyttö oli oikeesti maailman
onnellisin että pääsi isin viereen hyttiin.

Mä olin sillä hetkellä myös ihan liian lähellä
nähnyt jotain vastaavaa ja en osannut suhtautua asiaan oikein. Mä häpeän että en tehnyt mitään.
Sairastilanne, enkä edes enää muista sen tytön nimeä. Anteeksi.

                           Terveisin Sari joka yrittää joka päivä olla parempi ihminen mitä eilen..

Vitun homo. Vittu sä olet tyhmä. 10-vuotias toi nämä lauseet tällä viikolla kotiin. "Äiti mua haukuttiin... "

Mä olin itse tokalla luokalla kun sain kuulla näyttäväni huoralta.

 Mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa?! Onko se opittu
kotoa? Onko se perimää? Onko se luonteessa? Vastatkaa joku pliis mulle!

 ... Se kertoo ihmisen huomion hausta. Niin mun
poikakin sen on jo ymmärtänyt pitkään. Se joskus kertoi mulle seitsemän
vuotiaana kuinka toiset ihmiset hakevat huomiota huonolla käytöksellään..
Pitäisikö sitä huonoa käytöstä puolustaa siksi että se ihminen vain kaipaa
huomiota? Se on jäänyt jotain vaille tai sillä on vaan paha olla itsensä
kanssa.. Pitäisikö sitä puolustaa?! Miten koulussa näitä käsitellään?

Miten samassa perheessä kasvavat
sisarukset voi olla niin erilaisia? Niillä on samat vanhemmat, niillä on sama
tausta. Silti niistä voi tulla niin erilaisia.

Toinen on hiljainen ja ajattelee asioita vain yksinään..

Kun sitten  toinen haluaa puhua asiat halki ja sanoa
kaiken ääneen huutaen.. Niin kuin minä haluan sanoa kaiken ääneen, en kyllä
huutaen, mutta kuitenkin. Tänään.

En ehkä viisi vuotta sitten olisi voinut ikinä
uskoa puhuvani näin paljon. Myöntäväni näin paljon. Myöntäväni myös omia
virheitäni. Kaikki niitä tekee. Kukaan ei ole täydellinen. Kukaan äiti ei aina
jaksa olla sellainen äiti mitä haluaisi olla. Meillä kaikilla on myös ne huonot
hetkemme, mutta se miten asioita käsittelee niillä huonoilla hetkillä ja sen
jälkeen, sillä on merkitystä. Sekä myös anteeksi pyynnöllä, että anteeksi
antamisella on suuri merkitys ja sen opettamisella lapsille.

... Mulla ei ole kuin yksi lapsi,  mä en tiedä siitä miteen miten kohtelisin
toista taikka kolmatta lastani? Olisiko joku rakkaampi? Vaatisinko toiselta
taikka kolmannelta lapselta jotain enemmän? ... Arvostan suuresti äitejä jotka
osaa hoitaa sen isomman perheen ja pitää huolta jokaisesta pienestään. Mä en edes
tiedä olisko musta siihen. Mä taidan jäädä vain yhden lapsen äidiksi. Tätäkin
asiaa jotkut äidit vertaa vaikka kuinka paljon.. "Eihän toi tiedä oikeastaan
yhtään mitään kun sillä on vaan yksi lapsi!" "Sulla nyt on niin helppoa ton
yhden kanssa, mieti jos sulla olisi useampi!" ... Ja sitten kun ei kuitenkaan
oikeasti tiedetä kaikkea niin nuo tuommoiset lauseet voi satuttaa ja pahasti.

....silti mun pojalla on jossain myös
sen sisko. Siitä me puhutaan myös usein.. Miksi se ei ole ollut meidän
elämässä? Miksi siitä ei haluta puhua suoraan vielä tänäkään päivänä... siis
toisessa paikassa.  Olin raskaana n.
puolessa välissä kun exäni sai viestin tältä aikaisemmalta tyttöystävältään, tyttönsä
äidiltä ja se viesti meni jotenkin näin; " Olisitko halukas keskustelmaan tytön
huoltajuudesta, sekä mahdollisista säännöllisistä tapaamisista?" Ja se ilme
mikä sen viestin jälkeen tuli ja lause "Rahaa tuo vaan haluaa!" - ja siihen se
keskustelu jäi..  Ei mitään keskustelua
jälkikäteen miten se pieni tyttö voisi oikeasti kaivata omaa biologista
isäänsä..

Tuossa tilanteessa mä katsoin
samalla omaa pyöristynyttä mahaani ja pyöritin päätäni.. sekä olin hiljaa.. Mä
olin ihan kakara vielä siinä vaiheessa kun olin raskaana. Toki mä olin joka
päivä enemmän ja enemmän valmiina äidiksi mutta se asia vasta konkretisointui
sitten kun sain tuon mun ihanan nappisilmän syliin ja siitä alkoikin se oman
elämän polun etsiminen vaikka se ei ollut helppoa eikä nopeaa.. Ehkä nyt näin jälkikäteen ajateltuna; ihan liian hidasta.

Tällä viikolla juttelin yhden hyvän ystäväni kanssa monta tuntia ja keskusteltiin
pitkään siitä mitä huonossa suhteessa eläminen tekee ihmismielelle. Sekä myös
se että miten lapsuudessa koetut asiat vaikuttavat vielä pitkällä nuoren
aikuisen ihmisen elämään. Juttelimme omista asioista, omista syömishäiriöistä,
omista tunteista missäkin tilanteissa. Moni lapsi kokee jopa oman vanhemman
kautta tunteita että näyttää väärältä. Liian lihavalta. Se sattuu. Ja sitten
siitä pahimmassa tapauksessa oireilee ja pahastikin. Miksi kaikki eivät
oireile? Onko se vain joidenkin kohtalo? Ottaa enemmän tunteisiin asioita ja antaa niiden toisten sanomisten satuttaa enemmän?

Kiitos
ystävä ihana avartavasta keskustelusta ja myös siitä että pystyin jakamaan
Sinulle ne kaikista pahimmatkin salaisuudet. Niiden paperille laittamiseen voi
viedä vielä monta A4:sta. Tai sitten en vaan saa koskaan niitä sanottua. En tiedä.
Kaikella on aikansa. Kai.

Olisiko mun pitänyt siinä vaiheessa huutaa mun exälle että vitun homo kun se huoritteli
mua ja piti käsistä kiinni? Olisiko mun pitänyt vetää sitä vaan turpaan?
Olisiko mun pitänyt vastustella niin että olisin kuitenkin jäänyt kakkoseksi ja
todennäköisesti saanut vaan enemmän vahinkoa aikaiseksi?

Kuka edes käyttää tuollaisia sanoja.. Jo ihan pienet lapset sekä aikuiset myös
valitettasti.

Mun pojalta kysyttiin tänään:  "Haluatko sä olla niin kuin muut vai haluatko sä
olla sä?" Siihen poikani vastasi että "Mä haluan olla oma itseni." Sitten hän ymmärsi että kaikista tärkeintä on olla juuri se mitä on ja jos on hyvä ihminen se riittää.

Mistä
ihminen löytää sen vahvuuden olla oma itsensä? Mä en tiedä. Ei se ole ollut mullekkaan helppoa,
vasta tänään voin sanoa olevani oma itseni. Meni monta vuotta sumussa.. Mikä
teki musta niin heikon. Se että mua myös kiusattiin pienenä?  Vai se että kun kuulee tarpeeksi että musta ei
ole mihinkään niin sekö se on että haluaa luovuttaa oman itsensä jollekkin
toiselle kokonaan ja menettää itsensä ja näytelee jotain muuta?

Elää
vain kuin robotti, elää kuin taloudenhoitaja kotonaan. Ei olla mitään muuta kuin
äiti. Missä vaiheessa nainen voi menettää naiseutensa? Vai onko se vaan
vaistämätöntä kaikkien ruuhkavuosien aikana? Hyvässäkin suhteessa...

Tuntuu siltä että voisin kirjoittaa vaikka koko yön.. ja silti että en saa mitään viisasta nyt tähän ruudulle, ainakaan ilman kirjoitusvirheitä... Anteeksi sekava tekstini..   

...Tänään
oli vakava päivä. Surullinen päivä. Yksi sukulainen meni pois tänään...Hän oli
mulle lapsena kuin toinen mummo, ja joskus ihan pienenä luulinkin niin että hän oli mun toinen mummi, mutta vähän vanhemmiten ymmärsin että hän oli mun mummin mummo kaveri <3

Ja ne aina pelasi pasianssia.. Kaikki joulut, aina.

...Sekä jouluisin aina hymy suussa. Niin mä heidät muistan, ja haluan muistaa.

Hymyilettehän siellä jossain pilven
reunalla myös <3

                                                                Sari

- Tyhjä mieli -

Mä en tiedä mitä sanoa. Mä en tiedä miten voisin ketoa kaiken tämän mitä me
jutellaan pojan kanssa.

Miten voisin kertoa kaiken mitä mulle tapahtui "entisessä elämässä? Ja se kaikki
miten se vaikuttaa myös poikaani tänäkin päivänä... Mm. oluen tuoksu..

Tämä on välillä yksinkertaisesti kaikki vaan niin liikaa.. Tai ainakin hetkittäin
tulee sellainen olo. Niin kuin tänään pyykkituvassa. Tuli yksinkertaisesti niin
pysäyttävä hetki eteen taas että...

Onneksi mun poika puhuu mulle. Se on sille
tosi tärkeää että se voi puhua. Sitä mä sille toitotankin. Joka päivä. Ja että hän
on aina tervetullut kotiin, tapahtui mitä tapahtui. ....Pyykkitupahetki jatkui hetken päästä kyllä taas paljon iloisemmmin mielin sillä aloimme pelleimään kuvien kanssa. Me rakastetaan kuvia. Tai siis se on vaan meidän juttu. Kun ollaan kaksistaan hauskuutetaan toisiamme myös videoita kuvaamalla. Tuon vakavailmeisen kuvan poika sai napattua myös musta kun alettiin hassuttelemaan meidän omia juttuja.. ;)

Olemme kaikesta huolimatta menossa oikeaan suuntaan. Olemme onnellisessa perheessä nykyään <3 
Siitä olen niin kiitollinen.

... Lapsen tapa käsitellä asioita on jotain niin taianomaista. Kesken arkisten tekemisten
voidaan kysyä taikka sanoa yhtäkkiä jotain hyvinkin vakavaa. Ja ihan niin että
mikäään sitä edeltävä asia ei ole liittynyt milläänlailla siihen aikaisempaan keskusteluun.

Meillä on ollut aina tärkeää käydä päivän tapahtumat läpi ja jutella mikä oli kivaa ja
mikä ei... Sekä minkälaisena ihmisenä itseään poikani pitää. Meilä oli joskus
pienenä iltaloruna ennen nukkumaan menoa sellainen jossa kerroin kaiken
positiivisen pojastani mitä vaan ikinä keksinkään ja samalla pidin hänen sydämellään
kättä; "Olet kohtelias, olet viisas, olet avulias, olet ystävällinen, olet
komea, olet rakkain."

Noi on ihania hetkiä ja tiedän että ne läheiset hetket lapseni kanssa tulee koko
ajan vähenemään mitä vanhemmaksi poikani tulee. Kohta ollaan jo ihan kunnolla
teini-iän kynnyksellä ja ongelmat varmasti senkuin vain suurenee. Apua! :D

Joku joskus sanoi minulle että kun lapset on pieniä, niin ongelmatkin on pieniä, kun
lapset on isoja, niin sitten on myös isoja ongelmia.. Niitä odotellessa ;)

...
Kukaanhan ei koskaan tiedä mitä omasta lapsestaan kasvaa. Toivoa voi vaan
hyvää. Sitä minä niin toivon. Toivon
niin suuresti että poikani toteaa joskus aikuisena että hänellä oli kuitenkin
loppujen lopuksi kaikki ihan hyvin. Paljon vakavia asioita käsitelty pienestä
pitäen mutta toivon niin että kuitenkin hänellä on ollut turvallinen olo minun kanssani.
Turvallisuuden tunne on meille jokaiselle tärkeää. Se on kaiken perusta. Muuten
ei voi luottaa mihinkään.

Ihanat hetket muuttuu välillä hyvinkin vakavaksi täällä meillä hyvinkin yhtäkkiä.

 Kun ne puheet on jotain
sellaisia että lapsi alkaa itse miettimään miten toimii aikuisena sitten
eritavalla. Se on välillä todella rankkaa kuultavaa.

Tiedän
että mun poika on todella herkkä, mutta samalla todella vahva. Hassua. Tuli
ihan hymy huulille kirjoittaessa tuota lausetta koska mähän olen itse ihan
samanlainen. Herkkyys on vahvuutta. Herkkä ihminen huomaa enemmän. Herkkä
persoona lukee ihmisiä enemmän.

Tällä viikolla mun poika on miettinyt asioita jotenkin todella vakavasti. On
miettinyt mikä on oikein ja mikä on väärin. Miten ihmiset kohtelee toisiaan,
mikä on kiusaamista. Miten hän itse välttyy olemasta toisille paha? Tai miten
hän itse osaa olla tarpeeksi vähän, hän viittasi tällä siihen että nytkun hän
näyttelee ja on onnistunut siinä niin hän ei missään nimessä halua kuulemma
tulla mitenkään ylimieliseksi asian kanssa. Hän miettii ja miettii.. Ja onneksi puhuu ääneen myös, jolloin niitä asioita voi käsitellä. Koulussa kuulemma häntä kiusataan tämän alkavan uranvuoksi jo.. Se ei ollut kivaa kuultavaa.. No jollainlailla en ole yhtään ole yllättynyt.. Erilaisuus on aina jotain mihin kiinnitetään huomiota.

Voiko
aikuinen kiusata lasta?  Voiko oma
vanhempi kiusata lastaan? Voi. Voiko sen tehdä tahattomasti? Mä toivon niin.

Asioita mitä ollaan keskusteltu on oikeasti vaikea edes itse uskoa.  Enkä mä haluaisi joutua miettimään tämmöisiä kysymyksiä. Mutta meidän on pakko. Sillä me mennään eteenpäin.

Sillä että me puhutaan ja mietitään, sillä me saadaan
sydän puhtaaksi ja sitten meillä on hyvä olla.

-Rakastakaa toisianne ja sanokaa se ääneen-

Sari

Onko
toinen äiti toiselle äidille susi? Onko nainen aina toiselle naiselle paha?
Naapurin äiti on aina se huonompi, näinkö se on?

Vauva-palstat, facebook, suomi24 - ja, ja, ja...

Mitä noita nyt kaikkia on? Netti on täynnä
paikkoja jossa on paljon puhuttua tekstiä, syyttelyä, valheita sekä myös
totuutta ja omia kokemuksia.. Ihmisiä, inhimillisiä virheitä...

Ihmisyyttä.

Jokainen
meistä on nykyään netissä.

... Ja valitettavasti
on ne ketkä hyökkää toisten kimppuun heti jos on jostain erimieltä. Ruudun
takaa se on paljon helpompaa. Nauraa toiselle. Haukkua.

Hyökätään ja haukutaan ilman että tiedetään sitä koko tarinaa.

Tarpeeksi pahasti kun
kirjoitat, tai näytät hiukan erilaisetla (lue:)  väärältä; niin sut lynkataan aivan täysin ja
saat elämääsi niitä parhaita ohjeita keskustelupalstojen täydeltä miten Sinun
kuuluisi elää.

Ennenkaikkea äitiys on joka kerta hyvin arka aihe. Siitä saadaan riita ja arvosteluryöppy
aikaiseksi sekunneissa.

 Jos et imetä lastasi, teet väärin; tuhoat sen viattoman
lapsen tervyden, vaikka et edes pystyisi fyysisesti imettämään. Jos annat liian
aikaisin tutin lapsellesi et ole tarpeeksi läsnä ja yrität päästä helpolla. Jos
laitat lapsesi hoitoon liian nopeasti olet täysin vastuutunnoton! Jos hankit
lapsia liian monta et ole kenellekkään lapsellesi äitinä tarpeeksi.

 Missä vaiheesa voidaa sanoa että äiti on huono äiti?

Voiko äitiys saada kolhuja jo heti sillä arvostelulla?

 Toki jos kyseessä on jotain
rikollista sitä lasta vastaa (tai muita ihmisiä) niin tilanne on aivan toinen - siitä en nyt puhu.

Puhun tavallisista äideistä arkisini virheineen, äidit jotka yrittää kaikkensa sen
lapsen eteen.

Yleensä me äidit halutaan vilpittömästi vaan sen lapsen parasta.
Ja toki myös yleensä isät. Jos mä saisin kirjoittaa itselleni toisellaisen
elämän niin sen olisin tehnyt poikani vuoksi. Haluan lapselleni vain hyvää. Jos ja jos... Huokaus.. Tuo on niin loputon
meri..

Nettimaailma on täynnä pahuutta ja kateellisuutta sekä katkeruutta.
Kirjoitetaan jopa omilla nimillä haukkumanimiä. Ja mitä nuoremmat pääsee nettiin tänä päivänä ja mitä
nuoremmat aloittavat myös netin kautta kiusaamisen..

Ei enää äitien kesken vain hiekkalaatikoiden ääressä seläntakana keskustelua vaan
suoraa puhetta päin naamaa.

 Mutta silti sitä suoraa puhetta pelätään. Niin kuin näitä mun
kirjoituksia. Heti jos joku kertoo vähän enemmän niin se on väärin. Miksi?

Miten ihmiset sitten kehittyy eteenpäin? Olemmehan me toivottavasti kehittyneet vuosisatojen
edetessä, vai eikö näin ole? Eikö fyysinen väkivalta olekin jotain sellaista
missä sanalliset keinot loppuu ja ei ole enää muuta vaihtoehtoa?

 Eikö aikaisemmin ihmiset ole taistelleet ja tappaneet juuri siksi että eivät ole
osanneet kommunkoida? Onko meissä jokaisesssa se jokin pahuus? Onko
väkivaltaisuus periytyvää? Siirtyykö se vielä meille mm. isovanhempiemme
sota-aikojen vuoksi? Onko sadan vuoden päästä jo aivan toisenlainen tilanne
tämän asian suhteen? Miten loistavat ihmismielen manipuloijat, mistä ne oppii sen kaiken? Miten
opitaan käyttämään toisia ihmisiä hyväksi? Ja taas... Miksi?

Kuka osaa arvata itsestään että tulee joskus käymään käsiksi toiseen ihmiseen? Menettää hermonsa niin että haluaa satuttaa fyysisesti toista.
Ja satuttaa toista toistuvasti.

 Mikä tekee mielestä niin heikon että tulee
mustasukkaiseksi eikä hallitse enää itseään? Muistasukkaisuus, se on pahatauti.. Se on vienyt monen parisuhteen juuri sille väkivallan puolelle.

Voiko yhden kerran antaa anteeksi,
vai jatkuuko se? Voiko joku oppia yhdestä virheestä? Paheneeko se? Oppiiko se
parisuhdeväkivaltaa tekevä täysin uudeksi ihmiseksi joku päivä? Onko näissä asioissa toivoa?

 Lopettaako se sen kaiken pahuuden kun joku toinen ihminen tulee
vastaan?

Kuka
määrää minkälaisia meistä tulee?

Mä olen äiti. Nyt 34-vuotias ja 11-vuotiaan pojan äiti.

Minkälaisena mä näen
itseni? Tai itseasiassa; Miten muut näkee mut?

 ... Mutta onko sillä merkitystä? Mä tiedän minkälainen äiti olen ja se on tärkeintä <3

Mitä kadun? Historiaani ehkä.. mutta en kuitenkaan. Siitä mä olen oppinut. Siitä mä olen kasvanut. Se tekee mut tämmöiseksi mitä mä olen tänään.

Mihin asti mä muuttaisin historiaani? Siihen asti kun huomasin odottavani lastani,
yhteen onnellisimpaan päivääni. Sitä en missään nimessä poistasi elämästäni. Se
oli rakkaus joka valtasi mut heti kun sain tietää odottavani vauvaa. Ihmettä
suoraan sanottuna.. Painoin vain 38 kiloa puolivuotta aikasemmin.. Juoksin
itseni melkein hengiltä, juoksin pahaa, pahaa oloani pakoon 22- vuotiaana satoja kilometrejä.

Ja raskaana ollessani tunsin itseni maailman rumimmaksi.. Niin myös kuulin olevani.

 Tässä kuva kun odotin poikaani, olinhan mä iso.. Mutta että "läski ruma odottava äiti"?

Mä en voi tehdä mitään enempää. Muuta kuin huomiselle.

Mä olen liian paljon töissä, tiedän. Olen ollut aina varmaankin...  Mä olen välillä ihan liian väsynyt ja
kiireinen.. Jostain se leipä on vaan pöytää ollut tuotava. Myös silloin kun
hyppäsin täysin tuntemattomaan provikka työhon yksin lapsen kanssa, silloin tein
töitä todella paljon.

Kelloa en saa kännettyä taakse päin, voin vaan olla nyt
niin paljon kuin pystyn.  Ja olla ehkä vähän enemmän kaikkea huomenna. ;)

Olin äityteni alkuharjalla välillä aivan liian väsynyt
olemaan ulkona tarpeeksi pitkään lapseni kanssa.  En saanut nukuttua kuin hetkiä kerrallaan. Mutta silti rakastin jokaista hetkeä olla äiti.

Olen rehellisesti sanottuna todella huono
kokki. En osaa yhtään mitään extraa. Onko lapseni jäänyt pois jostain sen
takia? Tarvitseeko lapsi gurmee aterioita kasvaakseen vastuutuntoiseksi
aikuiseksi? Vai tarvitseeko se rakkautta?

Olinko
valmis äidiksi silloin kun lapsen sain? Onko kukaan valmis siihen mitä ei ole
koskaan kokenut? Vai voiko sitä vain oppia lisää joka päivä? Toki myös niiden
virheiden kautta..

Mitä
jos lapsi kuulee että ei ole haluttu tähän maailmaan? Mitä jos lapsi kuulee
että vain toinen vanhemmista halusi lasta? .... Ei lapsen kuuluisi kuulla mitään
tämmöistä. Ei missään nimessä.

Mitä jos äiti jättää lapsen heti sen synnyttyään? Mitä jos isä ei halua edes
osallistua lapsen elämään? Mitä jos vanhemmat eroaa? Yksinhuoltaja lasten
tulevaisuus on paljon heikomalla tasolla kuulemma (!) tilastojen mukaan kuin
ydinperheessä elävien.

 Onko jokaisen yksinhuoltajan lapsi tuleva rikollinen?
Yksinhuoltaja sana on edelleen vielä jollekkin täysin punainen vaate. Ja
varsinkin jos se äiti on se joka jätti sen miehen, niin silloinhan se halusi sitä itse - sillä oli
se perhe (!) joten miksei se vaan jäänyt? Niin miksi?

Avoero.
Avioero.

Onko lapsuus rikkonainen heti sen jälkeen? Onko sitä lasta oikeus
kiusata koska sillä ei ole molempia vanhempia joka päivä sen elämässä?  Onko äitipuolella tai isäpuolella vielä
enemmän vaatimuksia? Nehän hyppää aivan tuntemattomaan ja uuteen tilanteeseen
jossa on useampia ihmisiä. Historiaa mitä ei ole koskaan ollut vieressä
näkemässä... Ne uudet puolisot kuulevat vain tarinoita ja näkevät vanhoja valokuvia. Silti joistain niistä voi tulla lapsille niin tärkeitä ja rakkaita, vaikka ne ei siinä alussa ollutkaan. Onneksi näitä tarinoita on tänäpäivänä myös niin paljon <3 Onnelisia perheitä, vaikka kaikki ei samaa sukunimeä omaakkaan.

Paljon
kysymyksiä... Mun ja mun pojan ilta sai mut miettimään tänään taas vähän
enemmän.. Tuli totuuksia vastaan niin että en tiennyt mitä sanoa.. Yritän vain.
Lauseita joita en olisi halunnut kuulla.. Historiaa.

Virheetön elämä. Virheetön äiti.

Jokainen elämää ymmärtävä ihminen tajuaa että se ei ole mahdollista.. Elämä ei ole niin
yksinkertaista, eikä  mustavalkoista.. Kaikki me teemme virheitä. Mun virhe on monen mielestä se että
mä puhun.

Kaikki ne ketkä arvostelee toisiaan, ääneen,
kirjoittaen taikka hiljaa omassa mielessään; Kysykää noita kysymyksiä itseställenne
ja olkaa onnellisia jos osaatte vastata kaikkiin ja olette niitä täydellisiä.

Mä en ole, eikä musta ei ikinä tulekkaan. Enkä häpeä myöntää sitä. Liian monta säröä mussa
on.  ... Ja sitä korjaavaa liimaa tarvitaan, joinan päivinä enemmän kuin toisina.. Onneksi jokainen hyvä päivä liimaa niitä rikkonaisia paloja
koko ajan yhteen ja siitä olen kiitollinen.

 Rakastan tänä päivänä elämääni. <3

    
- Rakasta mua tai älä rakasta; Sari <3