Sana vastaan sana.

Ihanan helppoa, eikö? Yksinkertaista. Simpleä. Mä kerron sulle
tarinan ja se toinen kertoo toisen. Ei lääkärin todistuksia, ei poliiseja. Eli
mitään näistä ei siis tapahtunut? Näinkö se on? Tai sit jos vaan ollaan puhumatta niin silloinkaan niitä ei ole tapahtunut.

Pahoinpitelyyn joutunut ihminen voi käyttäytyä hyvinkin
ristiriitaisesti. Todella ristiriitaista se onkin varsinkin kun kuviossa on lapsia.

Se pahoinpidelty päästää sitä ihmistä lähelle myös jopa eron jälkeen.
Yrittää pysyä hyvissä väleissä. Pyytää lapsensa synttäreille omaan kotiin ja
silti se pahoinpidelty voi pelätä sitä kuka hänelle on tehnyt pahaa. Tää menee
ihan varmasti jonkun ymmärryksen yli.. Miten muka voi pelätä jos juttelee
puhelimessakin mukavia? ... No nää asiat ymmärtää ne ketkä ymmärtää ja ne ketkä
ei ymmärrä... niin.. ei kannata myöskään jatkaa lukemista.

On normaalia myös näissä tilanteissa että siitä pahasta
uskalletaan puhua ääneen vasta vuosien päästä..

Juuri viime viikolla kuulintaas yhden tarinan kauniilta herkältä tytöltä, äidiltä, joka kertoi kymmenen vuoden takaisen yhden
vuoden tuovan vielä tänäkin päivänä tuskaa hänelle..

Se joka ei tämmöistä koe
ei voi ymmärtääkään.. tai voi yrittää mutta kenenkään rikottua mieltä et noiden
tapahtumien jälkeen saa ehjäksi. Kyllä se palautuu ja joku päivä se on todella vahva. Niinkuin mä tänään. Mieli ja ajatukset eheytyy
pikkuhiljaa, mutta arvet jää. Ne arvet tulee vaan kääntää voiton merkeiksi.

Sitä tyttöä syytetään valehtelusta ja siitä että se on ihan
sekaisin. Eihän kukaan mitään pahaa ole tehnyt sille tytölle, ei edes siinä
vaiheessa kun sen kurkussa on oltu kiinni ja sitä kuristettiin... Ei.. Ei
tietystikään!

Mitä ihmettä mä kuvittelin? Tuohan on täysi normaalia eikö?

Siinä sen pahoinpidelleen miehen lähipiirissä on myös
myönnetty se että naisten hakkaaminen on ihan ok, siis välillä, "Kaikki saa
kuitenkin joskus turpiinsa" - Tämän lauseen olen kuullut hyvinkin läheiseltä
ihmiseltä hetken jälkeen kun sain tuntea taas mitä siinä perheessa rakkaus tuntui. Kivulta. Itkin ja samalla tyrmistyin mitä kuulinkaan.

Tipuin aivan täysin; en ymmärtänyt mitä kuulin, en tajunnut voiko tämä olla
totta. Olin siis sitä ennen saanut otsahedarin sukujuhlissa kaikkien nähden ja
kuullen ja se kuulemma on ihan ok.. WHAT?!

Seuraavana aamuna lähdettiin pojan kanssa siitä sukujuhlasta
vauhdilla kotiin.. Ajettiin pienen pojan kanssa monta tuntia kaksin..  Itkin koko matkan että mihin ihmeeseen mä olen joutunut?
Mikä ihme mut on tähän ajanut? Miksi minä? Miksi kuulin eilen että mua
rakastetaan ja samalla minuutilla mua satutetaan.

Sana vastaan sana - Nii-i. Kuka uskoo ketä? Onko tässä myös
se syy että vain 10% väkivaltaa kokeneista edes uskaltaa tuoda poliisille julki
näitä asioita? Kun tänään kävelet kaupungilla ja näet naisia ja tyttöjä, n.
joka viides on tuntenut fyysistä kipua jonkun toisen tahalta täällä meillä
suomessa.. :(

"Se mun exä on ihan hullu! (- niin kerrotaan eteenpäin.)  Mutta ennen kaikkea sen exän pitäisi kyllä nyt
pysyä hiljaa ja mennä eteenpäin elämässään..." Kaikki ketkä te olette kokeneet väkivaltaa niin pysytään vaan hiljaa. Sillähän nämä asiat paranee. Saanen nauraa tässä kohtaa.

Tiedätte varmaan ne tilanteet jossa väkivaltaa, henkistä
taikka fyysistä väkivaltaa käyttänyt kertoo ihan oman version uudessa
elämässään eron jälkeen.. Se uusi uskoo. Ja sen lähipiiri uskoo.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sellainen ihminen joka on
lähestulkoon kymmenen vuotta elänyt sellaisessa suhteessa missä on ollut sekä fyysistä että henkistä ja taloudellista väkivaltaa, että se unohtuu tuosta vain.. 

Saatika ne lapset, lapset vaistoo ihan kamalasti jo pienestä lähtien. Se oli myös syy miksi mä halusin meidän eron jälkeen että menemme yhdessä kaikki kolme puhumaan perheneuvolaan ja saisimme sitä  kautta turvaa pojallemme.  .. Hassua että tätäkin on voitu arvostella, olen ollut  siis ihan sekopää  senkin takia että olen ollut huolissani lapseni hyvin voinnista.

Lapsuudesta lähtee niin paljon elämään mukaan, oikeastaan kaikki. Olisi niin tärkeää saada ehjä lapsuus.  Tottakai lapsuuteen kuuluu normaalit pettymykset, mutta jos joutuu kokemaan jotain vakavempaa, on se mielestäni tärkeää käydä läpi.

Ei ne ongelmat maton alle häviä vaikka kuinka siivoaisi. Silloin ne vain patoutuu ja tekee hiljaa pahaa myös sille lapselle. Tuhoaa sisältä yhtäsamanlalla kuin aikuisia.  Ja jos me ei puhuta niin se sielu on aika tyhjä...  ja siksi täällä on niin paljon rikkinäisiä aikuisia..  

 Traumat mitkä tulee ihmiselle esiin tunteina ns. luontaisten vaistojen kautta; tuoksujen, äänien, valojen, sanojen, värien, tilanteiden yms. ne ei ole tuulesta temmattuja juttuja.. Niitä pystyy hallitsemaan kyllä, mutta ne on piirtyneet yleensä tuonne jonnekkin niin syvälle kovalevylle että niiden ylitse pääsemiseen vaaditaan paljon..

Tiedättekö jos joku ihminen pahoinpidellään kadulla; se on
paljon ymmärrettävämpää sen tuoma trauma. Koska me ei tänäpäivänäkään  valitettavasti vieläkään
tajuta miten vakavasta asiasta perheväkivallassa on kyse. Se koskee ja tuhoaa
koko perhettä. Ja se vaikuttaa vielä eron jälkeisiä tilanteisiin pitkään.

"Hullu on siis se exä jolla on todistajanaan lähisukulainen
myös siitä kun sitä tyttöä kuristettiin. Exä jonka naapurit on jälkikäteen
myöntäneet kuulleensa vaikka mitä mutta eivät ole uskaltaneet tehdä asian eteen
mitään. Exä jonka lapsen päiväkodissa oltiin oltu huolestuneita isän
agressiviisisesta käytöksestä. Ja juu kyllä tämä kaikki on viranomaisilla kirjoitettuna
arkistoihin vieläkin, tänäkin päivänä. Niin se exä, se nainen. Hullu se vaan on."
 

Tämmöistä tänään.. Ei varmasti ole ensimmäinen eikä
viimeinen tarina jossa tarinoita vähän väritellään oman edun mukaiseksi. Niimpä.
Meistä jokainen varmaan tietää sen tunteen.. Pieni valkoinen valhe. Mutta mitäs
sitten kun oikeesti on myös niitä todisteita?  

Ja kaikki ne huorittelut.. Nekin vain sen tytön päässä olevaa kuvitelmaa?  

Monta tämmöistä keskustelua oli kyllä sen toisen puolelta
niiden promillien vallassa.

Joten tuskin muistaa kaikkea mitä on sanonut taikka
tehnyt mulle. Voihan se olla että sekin hetki on unohtunut että kun tultiin
humalassa kotiin ja revittiin kaikki tavarat lattialle ihan hullun raivon
vallassa. Ihan kaikki!  .. Seuraavana aamuna; Anteeksi, se oli se alkoholi..

Mutta ei se sitä tarkoita että se tyttö ne asiat olisi
unohtanut. Ei se sitä tarkoita että se EI voisi pelätä vielä tänäkin päivänä
oluen tuoksua.

 Ei se sitä tarkoita että se tyttö ei olisi halunnut kaikkensa
yrittää olla siinä suhteessa  sen lapsensa vuoksi. Kaikkea ei vaan pidä kestää. Eikä se ollut oikeaa rakkautta nähnytkään.

Se joka uskoo ja ketä
on jokaisen täysin oma asia.  Mä kirjoitan. Mä käsittelen. Mä opin. Mä ehkä joku päivä ymmärrän vielä enemmän toivottavasti.  

Tää on mun terapiaa.

Mulla on tallessa myös puhelin nauhoite jossa melkein kaikki nämä
tekemiset  myönnetään sen miehen
taholta.. hmm.. mitäs jos mä linkittäisin sen tähän... Jopas tuli houkutteleva
ajatus.. Mulla on tallessa myös kirje jossa on myönnetty väkivaltainen käytös.
Mutta ei jos joku haluaa kuvitella että mä vaan keksin tän kaiken niin..

Ihanan vaalean punaista elämää vaan kaikille jotka
kuvittelee niin että kaikki nämä tämmöiset kertomukset ovat VAIN satuja, niitä satuja
ja tapettuja naisia löytyy myös uutisista koko ajan!

 Satua. Pelkkää satua. Ei
kukaan enää tänä vuosituhannella voi käyttäytä noin hölmösti. Ei kukaan koskaan hakkaa ketäään neljän seinän sisällä enää. As If. Ihanan
YKSINKERTAINEN  maailman kuva.

Voikun ne asiat olisikin niin vaaleanpunaisia. Voi kun
kukaan ei koskaan pelkäisi omaa puolisoaan.. Voi kun..

No mutta ei enää koskaan tänä päivänä.

With love Sari - ps. mä uskon ihan täysillä kyllä siihen
aitoon rakkauteen onneksi nykyään. Onnellinen tänään. <3

Vuoden takainen kirjoitus sai muistamaan ja ajattelemaan
elämäni yhtä riistaisinta hetkeä..

Muutama vuosi sitten syksyisen kylmä ja tuulinen päivä lehtien tippuessa puista alas.. Ei enää auringon maalaamia kasvoja vaan kylmyyttä joka puolella. Mutta silti se ihan tavallinen arki mikä on sitä parhautta. Se
arkinen päivä muuttui vaan taas turhan vakavaksi ihan sekunissa;  mukava koulupäivä takana lapsella ja äiti hakemassa pientä kotiin kaupan kautta. Kiireistä mutta ihanaa arkea kaksin pojan kanssa, äkkiä kauppaan ja sitten ruokaa ja läksyt ja sitten vielä äidillä töitä.. Mutta sitten se hetki pysähtyi..

Eikä ollutkaan kiire enää mihinkään, vaan yritin keskittyä ja miettiä niin oikeita
vastauksia ja sanoja... Niin "oikeita" kuin ikinä vaan pystyisin ääneen sanomaan. Tähän kun ei helvetti ole
mitään koulukirjaa, tämmöiseen elämään siis, ei ole mitään koulua joka
valmentaa Sinua äitinä toimimaan oikein kaikissa hetkissä. Tai jos sellainen on
ja jos joku sen lukenut ja sisäistänyt niin voisitko lainata mullekin? Pliis..

Kysymykset lapsen päässä pitäisi olla; "kenen kanssa tänään
leikin" - kysymyksiä. Mutta ei meillä. Vaan kysymykset meni sinä iltapäivänä
tosiaan näin; " Äiti miksi sä allekirjoitit sen paperin? Miksi mulla on nyt
vain enää yksihuoltaja, Sinä? Miksi sä allekirjoitit sen?  .. Kiukkuinen kysymys johon en ikinä
kuvitellut joutuvani vastaamaan..

Meillä oli varmaan kolmas tapaaminen koskien pojan
tapaamisia. Olimme jonkun aikaa eron jälkeen menneet viikko viikko systeemillä;
( näen jo ilmeesi, lue loppuun.. Sinun ei tarvitse ymmärtää.. Mä tein
jokaisella hetkellä sen mitä osasin sillä sekuntilla parhaakseni tehdä.. ) Kolmas
tapaaminen siis lastenhuoltajuutta sekä tapaamisia koskien. Se päättyi siihen että mä sain yksinhuoltajuuden.  

En voi kuvitellakaan sitä lastenviranomaisten työn määrää,
sitä tuskaa, niitä kyyneliä, niitä lohduttomia kohtaloita jossa lasketaan
lapsen iän mukaan hänen elatustarpeensa mm. per päivä. Se on niin raakaa ja
karua tekstiä niin kertoa nyt sitten lapselle vielä se sama ääneen!

Itse vielä tuona lokakuisena päivänä muutamia vuosia sitten olin
todella heikossa tunnetilassa jos näin eksäni. Hänen profiilinsa riitti siihen
että se laukaisi minussa todella voimakkaan pelkoreaktion. Kädet tärisi tuonakin päivänä..  Näitä asioita on käsitelty terapiassa ja tullaan käsittelemään vielä
pitkäänkin, ja tämän myöntäminen ei ole heikkouttani vaan vahvuuttani näiden kokemusten jälkeen.. Suosittelen
ehdottomasti kaikille että kannattaa puhua jonkun ulkopuolisen kanssa.. Se ei
ole sun syy. Se ei ole sun vika. Se ei ole oikein että suhun tartutaan kiinni niin että sattuu.. Sun ei tarvitse sietää sellaista yhtään.

Jos saisin päättää; Minä haluaisin jokaisen muiston pois. Mutta ymmärrän että voin myös muistaa
mutta ilman pelkoa. Täytyyhän minun muistaa. Se on ainoa tapa millä näitä voi
käsitellä. Muistaen ja samalla todeten tänään että ei enää. Ei koskaan!

 Välillä joku biisi, tai
hetki saa vieläkin minut katoamaan niin pieneksi ihmiseksi, kun mietinkään että
miten pelossa ihminen on voinut elää.. Peläten ja oppien lukemaan jokaista
pientä hetkeä sekä elettä.  

Nyt jos
käännettäisiin kelloa taakse päin neljä - kuusi- seitsemän taikka kymmenen
vuotta sitten olevaan hetkeen ja näkisin sen tytön, minut siis; " Voi pieni, sä
selviät. Älä huku. Pysy pinnalla vaikka itkettääkin. Susta tulee vielä vahva". Ja sä tatuoit sen pysyvällä musteella itseesi että sä selviät mistä vain. ... Jälkiviisaus on aina helppoa...

En olisi ikinä uskonut olevani näin vahva että voin puhua
tästä aiheesta mm. Teidän kanssa ääneen. Asia mikä on niin tabu vielä tänä
päivänäkin? Miten se voi olla?! Mikä ihmeessä siinä onkaan että näitä tarinoita
kuulee aivan liian usein myös ihan lähipiirissään? Miksi näitä tilanteita saa
jatkuvasti lukea lehdistä? Sitten siihen vielä jonkun idiootin kommentti että; "Vittu
mitä jeesustelua".  Kyllä yksi mies
vuonna 2016 kirjoitti minulle näin. Mies. Tai siis hetkonen.. Tuota "mies"
sanaa voimme varmasti kaikki miettiä uudemman kerran.

Minä kasvatan täällä miestä. En poikaa. En keskenkasvuista
ihmisitä. Sitähän kaikki tuo on. Jos jollekin tulee siitä hyvä mieli että pitää
itseään muita parempana, nauttii toisen ihmisen kärsimyksestä, kommentoi asiaa
mitätöiden taikka nauraen, silloin sallii toisen ihmisen fyysisen satuttamisen
myös noilla kommenteillaan; Eihän tuollainen ihminen ole kasvanut koskaan
aikuiseksi.

Mitä ihmismielessä tapahtuu kun se kasvaminen sekä
kehittyminen pysähtyy.. Mikä pitää ihmisen siinä samassa tilanteessa missä on
oltu? Rikkonainen lapsuus, lyhyt lapsuus? Väärät ihmiset elämässä? Mikä??? Mikä
antaa ihmiselle oikeuden satuttaa taikka kiusata toista?

 Ei mikään. Siihen ei ole yhtään
mitään selitystä - ei niin yhtään mikään.

Jos tunnet tai olet itse siinä tilanteessa että Sinua
pahoinpidellään; lähde. Älä jää. Näin sunnuntaisin valitettavasti tämä on ihan
liian usean perheen tilanne.. Krapulan haju makuuhuoneessa, eilisiä pulloja pöydällä ja se saatanan akka.. tai mies. On se kumpi tahansa joka pahoinpitelee se on ihan yhtä väärin.

Suomessa olemme näissä vielä aikalailla ääripäässä
näissä tilastoissa..

Suomessa perheväkivalta on
surullisen kuuluisaa luettavaa..

"Aivan
liian iso osa tästä väkivallasta jää ilmoittamatta, selvittämättä ja
rankaisematta, ja suuri osa siitä kohdistuu naisiin. Euroopan
Unionin perusoikeusviraston vuonna 2014 julkaistun tutkimuksen mukaan 30
prosenttia 18-74-vuotiaista suomalaisista naisista on joutunut nykyisen tai
entisen kumppanin fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi.   

Vain
alle 10 prosenttia kumppanin tekemistä vakavimmista väkivallan teoista tulee
poliisin tietoon.

Yhteiskunnalliset
rakenteet, jotka ylläpitävät naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ovat syvälle
juurtuneita. Vaikka keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta Suomessa on
lisääntynyt, väkivalta tulkitaan yhä liian usein yksityisasiaksi. Pari- ja
lähisuhteissa tapahtuvasta väkivallasta vain hyvin pieni osa ilmoitetaan
poliisille. Toisaalta poliisin tietoon tulee kotihälytysten kautta paljon
sellaista väkivaltaa, joka ei eri syistä etene syytteeseen tai edes
syyteharkintaan.

Vain pieni osa uhreista
hakee apua väkivallan katkaisemiseksi. Pari- ja lähisuhdeväkivaltaa pidetään
edelleen Suomessakin "yksityisenä" ja "häpeällisenä" asiana, ja sitä kohdanneet
naiset peittelevät kokemuksiaan. Toisaalta avoin avun hakeminen saattaa katketa
asian ohittamiseen, kun eri viranomaistahoilta puuttuu osaamista vaikean ilmiön
kohtaamiseen ja tunnistamiseen."    - tämä oli; Ote  Joku Raja! - verkkosivuilta.

Miettikää.. Ja
pelastakaa se naapuri jos vaan voitte.. ... Vaikka ei se Teidän vastuulla ole. Me
kaikki vaan tarvittaisiin lisää välittämistä, lisää iloa, lisää rakkautta.

.... Jos vieressäsi
on ihminen joka rakastaa Sinua ehdoitta ja on hyvä Sinulle; Rakasta häntä vielä
vähän enemmän tänään kuin eilen ja tee joka päivä niin! Hyvä voittaa aina! Ihanaa
sunnuntaita kaikille Teille <3 Rakastakaa itseänne! Tää tyttö lähtee töihin
onnellisena tänään ja illalla paras vastaanotto on kotona; mun poika ja meidän oma koti.

Terveisin onnellinen Sari 

Hei... ja anteeksi.. *varovainen vilkutus* Oletteko vielä siellä? 

Tuntuupa hassulta sanoa Teille edes "hei". Niin moni on kirjoittanut ja kysynyt mihin hävisin.. 

Miksi en en ole vuoteen  kirjoittanut mitään..? Ehkä oli liikaa mietittävää itselläni siinä vaiheessa kun ruutu näytti tyhjää.. Ei saanut ajatustakaan sanoiksi. 

Niin paljon kommentteja hyvällä (onneksi kuitenkin näitä enemmän)  ja pahalla.. Moni on kirjoittanut mulle että sai voimaa mun kirjoituksista, niitä on niin surullisen ihanaa lukea. Ei kenenkään kuuluisi kärsiä perheväkivallasta.. mutta se voima mitä Te ja minä olemme kirjoittamisesta saaneet - se on se avain. Anteeksi että hävisin.. Anteeksi että en vaan enää jaksanut. Pakko myöntää että tuli iso rotko vastaan ja sen rajan ylittämiseen meni ilmeisesti näin kauan aikaa... Se rotko joka sisälsi pahat ihmiset ja niiden pahat sanat  - Se laittoi hetkeksi miettimään mikä oli minkäkin arvoista? Tuli tyhjä paperi eteen.. ei sanoja.. ei uskallusta sanoa ääneen enää mitään... Mutta nyt olen taas vahvempi kuin koskaan aikaisemmin ja toivottavasti pysytte vielä tämänkin ajan jälkeen mukanani? <3 

Se on mielenkiintoista että teet mitä tahansa, aina se on on jonkun toisen mielestä väärin. Kerroin kuulemma liikaa meidän elämästä ja ennen kaikkea kerroin kuulemma satuja. - Jos joku "viisas" uskaltaa noin sanoa niin lukekoot ensimmäisen sivun lauseen uudestaan "Faktaa taikka fiktiota - päätä itse" ;) No niin jatketaan...

Aina arvostelijoita löytyy joka nurkan takaa.. Thats it. Minä oon minä, enkä muuksi muutu. Jos en kelpaa Sinulle, niin saa painaa "ignorenäppäintä" ;) Hymyillään yhdessä pahat ihmiset pois, jooko? ;) 

Kritiikkiä toki pitää osata ottaa vastaan mutta tyhjänpäiväistä katrkeruutta taikka kiusaamista ei koskaan tarvitse sietää! Ja jos nyt joku uskaltaa vaan nimettömänä tai nurkan takana sanoa jotain niin se kertonee heikkoudesta.. eikä mistään muusta kuin omasta pahasta olosta ... Olisitte sitten edes niin rohkeita että uskaltaisitte sanoa asianne ääneen päin naamaa? :D Toisten ihmisten elämän arvostelu on aina niin helppoa. ... Välillä voi olla hiljaa jos ei ole mitään kaunista sanottavaa.. Sen olen pojallenikin saanut saanut iskostettua muistiin... <3  ..... Se joka uskaltaa myöntää virheensä ja ottaa oppia omasta elämästään ja miettiä omia tekemisiään pääsee paljon pidemmälle, aina, kuin se joka elää toisten ihmisten elämää joko katkeruudella taikka pahoilla puheillaan.  

Ja mulla on ollut niin ikävä tätä kirjoittamista että nyt olen tässä ja pysyn.  

Mä olen taas yhtä vuotta viisaampi. Niin paljon tapahtui ja niin paljon mentiin pää edellä puuhun vuonna 2015 että huh huh... Sekä myös jos ajattelemattomasti kun yrittää tyytyä ja elää elämäänsä puolikkaana, se kostautuu.. Onni lähtee ja tulee sisältä. Jos sitä ei ole, ei se sinne myöskään tule väkisin vaikka mitä tekisi. 

Jos jotain niin kärsivällisyyttä olen ainakin oppinut taas lisää.. Sekä myös tottakai negatiiiviset asiat valitettavasti opettavat kyseenalasitamaan ihmisiä lisää... Asuimme poikani kanssa Porvoossa vielä silloin ja nyt olemme muuttaneet Helsinkiin ja pienen notkahduksen, (ei niinkään pienen vaan oikeasti aika ison elämän muutoksen) jälkeen nyt voin sanoa että kaikki on hyvin. Elämässä tulee välillä täysin vääriä ihmisiä vastaan ja ne täytyy vaan sitten poistaa jotta itse pääsee eteenpäin. Monta mustelmaa on tarvittu siihen ennen kuin olen oppinut että jotkut ihmiset voi välillä olla sisältään kuin myrkkykäärmeitä.. 

 - No se siitä. Kaikki kasvattaa ja kaikesta oppii. Hiljaa mutta varmasti.. joka vuosi lisää ja lisää. Sitä on se elämä.

Rikottu rakastaa eniten, eiks se näin mennyt? ;) Mä tulen joku päivä rakastamaan jotain ihmistä niin että.. Mä tiedän. Mä olen täynnä rakkautta. Mä olen aina ollut. Onnellinen huokaus. Mä odotan sua.  Siis sellainen mikä tuntuu hyvätlä. Siis se rakkaus. Uskon siihen vieläkin. 

Kun löytää ihmisen joka näkee Sinun läpi ja rakastaa Sinua  juuri tuollaisena kuin olet, se on jotan ihan mieletöntä. On se sitten vain pinei hetki, siis se läsnä olo. Se on rakkautta. Jos löydät ihmisen joka on siinä pahimmallakin hetkellä vieressäsi niin pidä kiinni. Rakkaus toisesta maasta, toisesta elämän tilanteesta, jopa mahdottomalta tuntuva rakkaus. Rakkaus tuntuu joskus mahdottomalta. Se jos löytää ihmisen jota rakastaa.. Mitä mä siitä tiedän? En kai vielä mitään.. :) Rakkaus ei katso sitä että Teidän tulee olla joka päivä yhdessä. Sillä on paljon isompi voima ja jos se on oikeaa rakkautta se voittaa kaiken.

Uuden vuoden aattona 2016 soviittiin pojan kanssa uudessa kodissamme kaksistaan että tää on nyt sitten meidän vuosi eikä kenenkään muun! Me naurettiin ja tehtiin päätös että kaikki se uusi mikä oli tullakseen vuonna 2016 on pelkkää hyvää.

Ja mun poika on niin onnellinen! Ja tää koti; kun muutettiin tänne niin poika sanoi; Kiitos. Hän  oli vaan niin onnellinen siitä että meillä oli edessä ihan uusi alku <3 Rakkautta sisältävä koti ennenkaikkea. Koulun vaihto sujui hyvin pienien alkukankeuksien jälkeen ja nyt poika rakastaa uutta kouluaan ja opettajaansa. Heillä on luokassa 20 poikaa ja neljä tyttöä että siinä jos missä saa pitää kuria! Iso kiitos ihanalle opettajalle siis! <3

Mutta en mä mitään kyllä helpomman kautta kyllä tee; piti metsästää tää rakkaus niin monen, monen, monen mutkan takaa ja vielä toisesta maasta! :D Eikö Sari missään voi mennä sieltä missä se aita on matalin?!? Hih! ... Kaikille Teille jotka elätte etäsuhteessa, voimia.. Se rakkaus kyllä kantaa niiden päivienkin yli kun ette näe. Rakkaus on silloin vahva kun se on sitä oikeaa. Se menee kaiken läpi. Myös sen ikävän. 

Meillä on nyt ihana perhe. Perhe jossa voi sanoa ääneen miltä tuntuu. Perhe jossa nauretaan, tehdään yhdesssä asioita, kiukutellaan, pyydetään anteeksi. Perhe jossa puhutaan paljon.. vieläkin ;)  Avioerolasten kanssa tulisi mielstäni puhua ja puhua.. ja kuunnella niitä pieniä ihmeitä, kuunnella tarkkaan. Se on ainoa asia mitä pieni lapsi voi vanhemmiltaan mielestäni vaatia arjen kiireiden hetkessä. Sitä että ollaan läsnä. Ja jutellaan. Hetken päästä se puhumisen voima kääntyy ymmärrykseksi ja oppimiseksi.. ja voi mitä keskusteluja taas meillä on ollut.. 

Välillä eteen tulee niin vaikeita ja niin hankalia kysymyksiä ja välillä taas näkee kuinka pieni lapsi ymmärtää enemmänkuin itse äitinä edes tajuaa..  Elämä virheineen ja onnellisuuden hetkineen on on saanut mun pojan myös ymmärtämään ja arvostamaan niitä ihan pieniä asioita. Kaikki tämä on valmentanut poikaani myös hänen omalla urallaan. Mulla on niin upea poika! 

 -Kaikella on tarkoituksensa-

Mun pieni on saanut töitä todella paljon nuoreen ikäänsä nähden ja kaikki rahat laitettu hienosti säästöön! ;) Töiden kautta hän on saanut niin paljon lisää itseluottamusta, ja ne hymyt kun hän onnistuu! Sydän sulaa silloin ... Hän niin rakastaa jokaista hetkeä kun hän saa näytellä. Tästä äidistä tulee tätä menoa vielä isona sen ihan oma manageri :D Mutta kuulemma hän muutenkin ottaa mut mukaan kaikkialle ja aina :D  Rakastan sua kulta niin paljon. Because of you. " Ei kukaan, ei mikään, ei koskaan.".

-Sari

Valheinen suu. Valheiden täyttämät sanat omalle lapselle. Ei kannata. Ne tulevat aina julki. Jos ei tässä hetkessä niin tulevaisuudessa kyllä. Mä olen valinnut rehellisyyden. Niin kuin mun oma äiti myös. Mä olen saanut oppia parhaalta. Mun lapsi  näkee mun läpi jos mä valahtelen sille. Se teki niin jo ihan pienenä. Hassua miten omalta lapselta voi saada ”ohjeita” siihen miten tätä elämää tulee elää.

Totuus tulee lasten suusta ja jotkut lapset vaan vaistoaa ihan kaikki mitä ympärillä tapahtuu. He ovat herkkiä lukemaan tunnetiloja. He elävät toisten hyvästä olosta ja huolestuvat jos joku lähellä ei voi hyvin. Mun poika on sellainen. Joskus sitä on oikeasti vaikea käsittää miten onnekas olenkaan. Saan olla äiti. <3 Mikään muu ei ole niin tärkeää. Hetkeäkään en vaihtaisi. Jokainen päivä on uusi ja jokaisen päivän edetessä opitaan toisiltamme lisää ja lisää.  Mun poika kasvaa ja minä kasvan.

Koskaan emme ole valmiita, koskaan emme tiedä mitä huomenna tapahtuu. Elämän pieniä oppeja jokainen päivä ja jokainen hetki. Se on suorastaan typeryyttä antaa elämän valua hukkaan huonon suhteen myötä. Niinhän tuommoisessa suhteessa tapahtuu.. Ensiksi se ehjä malja sirpaloituu ja sen jälkeen ne palaset pikkuhiljaa tippuvat. Niiden nostaminen maasta ylös voi olla todella vaikeaa. Paikkailuun menee ihan liian kauan. Eikä välttämättä koskaan se liima ole enää tarpeeksi vahvaa. Älkää antako kenenkään rikkoa Teidän omaa maljaa.

Vaikka kuinka riidan hetkellä haluaisi olla ilkeä niin se ei kannata. Älä hauku ketään, äläkä anna kenenkään haukkua Sinua. Asioista toki voi sanoa mutta ei haukkuen. Älä tee tarkoituksella kenellekään pahaa oloa. Se kertoo enemmän siitä toisesta kuin siitä ketä haukutaan.

Itse kun olen elänyt kuitenkin sellaista elämää että se arki ei ole ollut onnellista, niin silloin jokainen vastaan tuleva henkilö on todella tärkeässä roolissa. Sitä ei voi koskaan tietää mitä edessäsi olevan ihmisen päivään on kuulunut. Kaikilla se ei aina ole niin kaunis päivä. Se kaunis aurinkoinen päivä on voinut olla täynnä surua ja murhetta siitä miten jaksaa eteenpäin.

Sitä vaan yrittää näytellä sitä että kaikki on hyvin ja kun totuus onkin jotain ihan muuta, niin silloin sillä on todella iso merkitys miten vastaantuleva ihiminen kohtelee Sinua.

Olet kaupan kassalla ja Sinulle hymyillään siinä surullisen päivän saatossa ja jutellaan edes muutama sana vilpittömän iloisesti; niin se voi olla juuri se hetki joka antaa voimaa huomiseen. Se hetki kun joku kohtelee Sinua ihmisenä tuollaisen suhteen aikana on se mikä voi olla aurinko siinä sinun harmaassa maailmassa.  Se on se hetki joka sanoo että ”Älä luovuta”. Mä en luovuttanut niin älä säkään tee.

Haluan oikeasti uskoa siihen että tää maailma on hyvä.  Katkeruus on paha tauti. Se syö ja polttaa syvältä. Tottakai se myös vie joitan ihmisiä eteenpäin ja jotkut elää kateudella. Miksi näin? Miksi jonkun onni on toiselta pois? Miksi menestymistä ei sallita? Miten oman puolison ura voi olla se mikä hajottaa? Miksi puoliso ei saisi menestyä? Onko se mustasukkaisuus mikä silloin nostaa päätään? Mikä on normaalia mustasukkaisuutta? Missä menee sen raja? Onko mustasukkaisuus syy siihen että toista voi alkaa hallitsemaan? Jos se nainen vaikka ärsyttää tahallaan?

”Eläisitpä tuon kanssa! Se ite ärsytti mua! Se on ansainnut tän! Se sanoi mulle vastaan! Se teki virheen!” 

Naista voi satuttaa jos se itse ärsyttää. Tää on sen vika.

Ei, ei se noin mene. Älä anna kenenkään mustamaalata Sinua itseäsi Sinulle. Rakasta itseäsi. Hymyile Kaunis.

-Sari

Tyhjä paperi täynnä voimakkaita kirjoittamattomia sanoja. Miten voisin uskaltaa edes sanoa kaikkea ääneen mitä haluaisin? Liian monta tuttua tarinaa.

Miten sanoisin asiat juuri oikealla tavalla, miten sanoisin Teille mitään sellaista mikä voisi oikeasti helpottaa Teidän oloa.  Mitä voisin tehdä? Miten mä voisin auttaa?

Monta kysymystä ja monta mielipidettä.

Mä en voi sanoa muutakuin että kaikki lähtee Sinusta itsestäsi. Sinun täytyy tehdä se päätös. On se sitten mikä tahansa.  

 Mä en voi luvata että kaikki tulee helpottamaan, mä en voi luvata että et halua enää takaisin. Mä en pysty tekemään mitään mikä helpottaisi nyt oloasi. Sinun täytyy se tehdä itse. Tehdä itse päätös mitä haluat. Haluatko vielä jatkaa noin? Jos haluat, niin hakekaa apua, ilman ammattiapua selviäminen yhdessä väkivaltaa sisältävässä parisuhteessa ei ole mahdollista. Ja se kuka sitä väkivaltaa harjoittaa tulee myös oikeasti myöntää se mitä hän on tehnyt. Eikä vaan vähätellä.

Elämäsi on tässä ja nyt. Ei huomenna. Eikä ”sitten kun”. Vaan nyt. Auta itse itseäsi. Ota yhteyttä eri turvataloihin, kysy neuvoja. Tee haaveistasi totta ja kerro itsellesi että olet ansainnut parempaa.

 Älä itke. Tai itke silloin kuin siltä tuntuu. Älä enää häpeile kyyneleitäsi, tai sitä mustelmaa kädessä. Äläkä usko niitä sanoja jotka haukkuivat Sinua.

Sinä haluat hymyillä. Sitä ei välttämättä tule koskaan, ellet oikeasti sano ääneen minkä arvoinen olet. Älä itke enää niiden riitojen jälkeen, ne riidat eivät ansaitse Sinun kyyneleitäsi.

Tasa-arvoinen parisuhde ei sisällä mitään näitä tapahtumia taikka tunteita mitä olen näistä viesteistä lukenut.

Sattuu pelkkä se ajatutus että siellä on tällä hetkellä joku joka kärsii tuolla pahoinpitelyn jälkeisestä tunteesta.

 Niin monta viestiä olen lukenut kyyneleet silmissä ja toisaalta myös niin ihmetellen että miten tämä voi olla mahdollista. Ja ne tarinat. Ne riipii syvälle sieluun. Jokaisen tarina on omanlainen.

Kenenkään tilannetta ei voi arvostella, eikä verrata. 

Jokainen tarina kertoo tyhjyyden täyttämästä tilasta syvällä sydämessä. Se tila on täynnä tyhjää pahuutta ja häpeää.

On niin sydäntä raapivia tarinoita ja niin vaijettuja ja salattuja kertomuksia. Häpeän kantamia kauniita naisia. Älkää pilatko elämäänne. Älkää tuhlatko yhden ainuttakaan vuotta odottaen että kyllä tämä tästä paranee. Ei ihmiset muutu ellei he itse niin halua. Tehkää se päätös nyt siellä kotona. Hengittäkää rauhassa ja tehkää suunnitelma. Ottakaa yhteyttä johonkin tuttuun, kertokaa mitä olette tekemässä. Älkää pelätkö, asiat kyllä järjestyvät. Taloudellisesti tulee varmasti tiukkaa ja lapset kysyvät mihin olette menossa. Kaikkiin kysymyksiin ei edes tarvitse olla vastauksia heti. Ne tulevat kyllä ajan kanssa. Älkää antako kenenkään tuhota omaa minuuttanne ja sitä kautta sairastuttaa mieltänne. Arvostakaa itseänne. Päästäkää ne kahleet irti nyt.

Viestit jotka ovat tavoittaneet minut kertovat hädästä, tuskasta ja epäterveellisestä elämästä joka tuhoaa ihmisen hiljaa ja salakavalasti. Se sairastuttaa myös fyysisesti. Stressi tekee pahaa. Olkaa itsenne arvoisia. Katsokaa peiliin ja sanokaa että nyt riitti. Se polku on vielä arvoituksia täynnä mutta varmasti löydätte sen oikean haaran mihin mennä. 

Sinä opit kyllä elämään.

Sinä selviät.

Mä selvisin. 

Tässä yksi saamista viesteistäni (sain luvan julkaista tämän);

"On todella hienoa että kirjoitat tästä ja ilmaiset asioita hyvin. Niin hyvin, että tulee pala kurkkuun lukiessa koska asiat ja tunteet joita kuvaat voisivat olla omasta kynästä. Aijon itsekin kantaa tavalla tai toisella korteni kekoon auttaakseni muita. Näistä asioista pitäisi pitää kovempaa ääntä. Me kannetaan se häpeä ja syyllisyys ja vaijetaan vaikkei pitäisi. Ei me tätä haluttu ja tilattu."

Sari

Pelko.

”Äiti, isi on kohta tossa ja mä en tiedä mitä mä teen, äiti, auta mua, äiti pliis!”

Puhelimesta kantautui itkuinen ja täysin lohduton ääni kun pieni oli hävittänyt ekalla luokalla nokkahuilunsa. Hän oli lähdössä isälleen ja soitti minulle just ennen kuin oli tarkoitus nousta isin autoon.

Sanoista ei saanut selvää kun itku oli niin voimakasta. Pelotti kuulemma mennä isin luo kun se suuttuu sitten kun se saa tietää nokkahuilu on hävinnyt.

Pelko. Itkuinen pelko. Itkuiset niin hädissä olevat sanat.

”Mitä mä sanon isille??” ”Mitä mä teen?” ”Äiti!!!”

Mikä isän rooli on lapsen elämässä?  Se on se että se toinen vanhempi joka rakastaa lasta ehdoitta. Opastaa ja neuvoo. Auttaa ja haluaa parasta lapselleen.

Se ei ole sitä että hallitaan pelolla. 

 Miksi noin voimakas reagointi meidän lapselta? Sitä voi jokainen miettiä. Mulla on siihen omat vastaukseni, mulla on siihen omat ajatukseni. Tuommoiset puhelut toistuivat muutaman kerran vielä tuona vuonna. 

Pelko oli välillä hyvinkin voimakkaasti läsnä. Sekä miellyttämisen halu. Raastavaa kuulla ja nähdä kuinka oma lapsi hakee omaa tilaansa ja oma käyttäytyminen muuttuu aina kun tilanne niin vaatii. Kyllä. Joku ei välttämättä ymmärrä mitä sanalla ”vaatii” tarkoitan. Joskus elämässä vaan tulee sellaisia ihmisiä vastaan mitkä vaativat. Ne vaatimukset ei välttämättä tarvitse edes sanoja. Siihen riittää määrätty katse. Se katse voi olla myös sellainen mikä näkyy muille. Sillä katseella saadaan pelkoa, häpeän tunnetta, alemmuuden tunnetta ja niin lohdutonta surua aikaan.  Se tunne kahlitsee ja vaatii käyttäytymään määrätyllä tavalla. Totta kai lapsikin osaa ymmärtää katseen ja ilmeen joka sisältää sanattoman viestin.

Jokainen meistä varmasti muistaa oman vanhemman miellyttämisen tarpeen.  Se tunne kun haluaa olla täydellinen omalle äidille taikka isälleen. Jokainen lapsi kaipaa sitä että tuntee olevansa arvokas ja tärkeä omalle vanhemmalleen.

Lapsi yrittää viimeiseen asti olla omalle vanhemmalleen täydellinen. Jos lapsi kuulee arvostelevia lauseita esimerkiksi omasta ulkonäöstään, niin se jättää syviä haavoja. Meillä hymyiltiin pari vuotta suu kiinni siksi kun isi oli sanonut että hampaat on vinot. Jossain vaiheessa kun sain tuon selville ymmärsin mitä oli tapahtunut. Miksi se hymy oli aina vähän häpeinen.

Miksi arvostella ketään?

Miksi oma isä sanoisi jotain vastaavaa? Miksi halutaan omalle lapselle pahaa mieltä? Miksi kenenkään ulkonäkö on sallittu arvostella? Tuliko tuommoisen lauseen sanomisesta hyvä mieli?

Lapsen käyttäminen hallintakappaleena ei ole sallittua. Lapsen kautta kostaminen on jotain niin ala-arvoista että mulla ei löydy siihen sanoja. Miksi sitä pientä lasta pitää kiusata taikka saada sille päähän ajatuksia millä yritetään hallita sen tunteita? Lapsen omat ajatukset on ihan yhtä totta kun mitä vanhempien. Jokainen tunne on jokaiselle se oma.

Oman lapsen voi myös kietouttaa pikkurillin ympäri, tai ainakin yrittää tehdä niin.

Meillä on voimavarana ollut se että me puhutaan. Monta kummallista kysymysmerkkiä on tullut esille. Miksi mun pitää tehdä näin isin luona? Miksi isi heitti mun vaatteita roskiin? Miksi muka nää vaatteet ei kelpaa? Siellä on niin erilaiset säännöt, ne väsyttää.

Tottakai isiä haluaa uskoa, sitten se asia kerrotaan mulle ja ihmetellaan sekä mietitään että miten joku asia meneekään. Kerron omat näkemykseni ja mietin miten selittää mitäkin. 

Meillä on ystäviemme syntymäpäiväjuhlat tänä lauantaina. Mennään sinne sitten autolla koko perhe. Sopiihan se?

Tulee perjantai. Ilta jatkuu pitkälle lauantaiaamun puoleen. On kesä. Linnut laulaa kun meidän pihalla juodaan olutta ja puhutaan koko yö puhelimessa. Baariin ei lähdetty. Ei tarvitse lähteä baariin kun kotona voi juoda ihan yhtälailla. Ei sillä väliä että vaimo ja lapsi on kotona. Nehän nukkuu. Ei ne tästä häiryynny.

Ne pitkät yöt, huokaus, mietin että uskallanko edes vessassa käydä. Ne oli todella pitkiä. Leikin taas nukkuvaa ja toivoin että aamulla kaikki on hyvin. Aamulla lähdettiin koko perhe ostamaan korttia syntymäpäivä juhliin ja kukkia. Minä ajoin.

Auto täynnä krapulaista tuoksua. Ja Sisua, tiedätte varmaan Sisun ja sen tuoksun sekoittumisen eiliseen juomiin.  Sillä yritettiin aina peittää se eilisen viinan tuoksu. Mä inhoan Sisua tänäpäivänäkin. Sen tuoksu saa mut etsimään ovea pois siitä tilasta missä se tuoksuu. Tänä päivänä onneksi osaan jo käsitellä noita tilanteita ja ymmärrän että ei mitään pahaa ole tapahtumassa.

Tuoksut ovat yksi voimakkaimmista aisteista muistuttamaan hetkistä jotka ovat olleet joko hyviä taikka huonoja. Niiden yhdistäminen muistoihin saa voimakkaita tunteita aikaan. Varsinkin jos ne on negatiivisia muistoja. Tuoksut voivat saada niin voimakkaita tunteita aikaan että jos niitä ei osaa käsitellä voi ihminen lamaantua täysin edes tajuamatta mistä se pahatunne johtuu. Tuoksumuisti on yksi voimakkaimmista mikä jää alitajuntaan helposti niin että sitä ei edes itse välttämättä ymmärrä.

Me mentiin kauppaan ja ostettiin lahjat. Ja sitten se yksi hävisi jonnekkin nurkan taakse. Juomapullojen luokse. Taas yksi mäyräkoira mukaan Karhua. Oltiin kohta kassalla.

”Et kyllä tule autoon ton kanssa.” ”Et voi juoda taas heti aamusta, oikeesti, älä tee tätä taas.”

Sit taas suututtiin. Kohta kuulin kysymyksen että ”Mihin isi lähti?” ”Miksi se lähti?” ”Äiti, suututitko sä sen?”

Voi lapsi rakas. Mitä mä olenkaan tehnyt? Miten tämänkin nyt taas selittäisin. Me ollaan menossa perhejuhliin missä on lapsia ja sinä olet myös mukana. Ei sinne sovi mennä oluen kanssa.

Voi helvetti. Häät just takana. Miksi mä tein sen? Miten mä kuvittelin että tämä yhdessä pysyminen olisi joku ratkaisu parempaan? Mitä mä oikeasti olen ajatellut?!

(kuva iltalehti.fi)

Lapsi tottakai huolestuu ja alkaa kyselemään että mitä nyt tapahtuu. Lapset ovat lojaaleja molemmille, äidille ja isälle. Ne rakastaa ehdoitta. Se näkyi myös niistä mun vieressä oleveista pienistä huolehtivasta kasvoista että ei kai äiti ja isi taas riitele. Mä aloin itkemään kun lähdettiin etsimään isiä. Ei tän näin kuulu mennä. Ei oikeasti kuulu. Mä en jaksa. Ihmisiä kaupassa ympärillä. Tuttuja kasvoja kotialueelta. Henkilökunta hymyilee ja tervehtii. Mä moikkaan takaisin hymyillen kun kyyneleet ovat juuri valumassa silmistäni.

Ihmiset lauantaiostoksilla koko perheiden kera. Naurujen täyttämiä kasvoja. Lasten iloista huutoa. Ehkä pientä riitaa karkkipussista sisarusten kesken. Viikonlopun ruokaostokset valmiina perheiltoihin. Äiti ja isä ja lapset, perheet. Onnellisia hetkiä. Niitä mäkin halusin. Normaalia arkea. En mitään luksusta, en mitään muutakuin onnellisen perheen. Ja siinä me oltiin pojan kanssa kaksin ihmettelemässä että mitä nyt tapahtui. Olisi vaan pitänyt olla hiljaa. Taas mä pilasin tän päivän ja sen myötä koko viikonlopun. 

 Miksi meidän perheessä on tämmöistä? Onkohan noilla koskaan samanlaisia ongelmia? Näkikö joku että se lähti kävelemään? Lapseni tarrautui käteen kovaa puristaen. Näin kysyvät silmät ja katsoin poikaani miettien että mun on jaksettava tätä. Sitten me lähdettiin etsimään isiä. Jos se olisi vaikka kävelemässä kotiin. Viikonloppu oli taas pilalla. Olihan nyt jo lauantaiaamu klo. 11.00 ja tämän viikonlopun sävelet olivat selvät. Ei kyllä todellakaan siis vesiselvät.

Täytyi keksiä taas pojan kanssa jotain muuta. No me lähdetään taas jonnekin.

Minä ja mun poika. Siinä se. Sen eteen teen kaikkeni. Oli taas niin tyhjä olo. 

-Sari

Älkää kukaan viettäkö tuollaisia lauantaipäiviä perheenne kera. Nauttikaa juhlista ja olkaa iloisesti yhdessä ilman alkoholia, ei lasten kuulu viettää päiviään alkoholin tuoksun kera. Aikuisten juhlat on sitten ihan erikseen. Ne on täysin sallittuja, mutta lasten ei kuulu sellaisiin joutua. Pieni lapsi näkee humalaisen vanhemman niin kauheana näkynä. Ja se turvattomuus tulee myös siitä kun äiti taikka isi on niin erillainen. Ja sitten varsinkin jos se alkoholi tekee ihmisestä agressiivisen niin jättäkää se silloin kokonaan pois. Tää elämä on niin kallisarvoinen. Se ei ole sen pullon arvoinen. Älkää hukatko elämäänne.

Anteeksianto

Miten antaa anteeksi? Antaa anteeksi mitä?

Kenelle? Itselleen vai sille joka mua satutti. Antaa anteeksi väkivallan teot? Sanat jotka tekivät musta pienempää ja heikonpaa ihmistä. Kenen pitäisi antaa anteeksi oman minuutensa häpäisy?

Miksi pitäisi antaa anteeksi. Helpottaisiko tämä sitten? Ja unohtaisinko sitten kaikki? 

Jos annan nämä anteeksi, onko kaikki sitten käsitelty? Loppuuko se kysymysten määrä? Loppuuko traumat mitkä näistä tilanteista on jäänyt? Jääkö kaikki tapahtumat sitten historiaan? Niin että niistä ei enää koskaan puhu. Valitettavasti niin se ei mene. Ei ainakaan minulla. Nämä asiat seuraavat minua varmasti aina. Sen olen hyväksynyt.

Jos joutuu lähimmässsä suhteessaan toistuvasti väkivallan kohteeksi, sitä kokee kauhun hetkiä ja  kriisejä toisensa perään. Sellaiseen väkivaltaan ei voi tottua. Sitä voi alkaa ymmärtämään. Sitä voi alkaa suvaitsemaan. Sitä voi alkaa odottamaan. Sitä kuvittelee ansaitsevansa sen. Mutta ei siihen koskaan totu. Ei koskaan. Äkkipikaisen luonteen taikka käyttäytymisen seuraamiseen harjoittuu. On hiljaa, jättää sanomatta omia mielipiteitään, yrittää olla olematta. Sitä oppii kävelemään varpaillaan jokaisessa tilanteessa, seuraten jokaista pienintäkin elettä ja liikettä. Yrittäen ennakoida kehonkieltä. Yritykseksi se kyllä aina jää. Se on täysi mahdottomuus ennakoida toisen ihmisen käyttäytymistä. Sitä vaan yrittää ja yrittää. Se rakkain ihminen myös pahoinpitelee, alistaa tai käyttää seksuaalisesti hyväksi, se tuhoaa ihmistä, vaikka niitä ei itselleen myöntäisikään.

Vastaavassa tilanteessa ollut ihminen ymmärtää miten vaikeaa voi olla tuollaisten tapahtumien jälkeen edes hengittää.

 Uhri usein peittelee sen pahan olon hymyilevän kuoren alle.

Uhri? Olenko mä uhri? Hassu tunne tulee kun kirjoittaa tuon sanan.. Miten uhrin tulee käyttäytyä? Onko uhri-sanan käyttämisessä se taika että hyväksyy tilanteen. En ole koskaan ennen sanonut ääneen sanaa uhri. Tai ainakaan näin voimakkaasti sitä myös tarkoittaen.

Se ailahteleva tunnelma, se kun ei tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, se tuhoaa perusturvallisuuden tunnetta. On sitten pieni lapsi tai aikuinen, kaikki kaipaavat kuitenkin sitä turvallisuuden tunnetta että kotona on hyvä olla.

Ikinä et tiedä mitä kotien ovien takana on, kaikki voi näyttää ulospäin niin hyvältä. Perheellä on ihana päivä tiedossa, oman lapsen ensimmäinen syntymäpäivä. Äiti järjestää synttäreitä innoissaan, seuraavaksi nousee riita, sitten se äiti itkee. Pahimman itkun ollessa ohi se äiti yrittää hillitä tunteitaan. Yrittää siivota vielä viimeiset sotkut pois ennen kuin vieraat astuvat ovesta. Kello menee eteenpäin. Vieraat ovat tulleet jo pihalle. Viimeinen vilkaisu peiliin; Peitä äkkiä kyyneleiden jäljet. Älä näytä että sulla on paha olo. Hymyile. Ja halaa sitä sun miestä. Näytä ihmisille että kaikki on hyvin. Niin ne sitten ehkä uskoo. Ja sitten sitä uskoo itsekkin että kaikki on hyvin.

Se miten hienosti kukin osaa esittää tai olla esittämättä näissä tilanteissa on täysin mahdotonta kertoa taikka ennustaa.

Kukaan ei voi tietää miten vastaavassa tilanteessa käyttäytyisi. Neljä seinää voi kätkeä niin paljon. Mä olen myös valitettavasti nähnyt näitä hetkiä myös työssäni. Olen kohdannut useita asiakkaitani ketkä puhuvat samaa kieltä mun kanssa. Liian monta kertaa olen tajunnut asiakkaan luona että mikä tilanne siellä seinien taakse on kätkeytynyt.

Itse yritin aina piilottaa kyyneleitäni viimeiseen pisteeseen asti. Sitten joku ymmärsi ehkä mikä tilanne on menossa. Sitten en enää voinutkaan piilottaa mitään. Se riitti kun joku kysyi että; ”Mitä kuuluu? Miten sä oikeasti voit? Ja se puro oli valmis hajoamaan. Silti mä menin aina kotiin vaikka aloin ymmärtämään jollain tasolla että nämä asiat eivät ole normaalia. Onneksi mä kuitenkin puhuin. Se on vienyt mut eteenpäin.

Kiitos sinne ruudun taakse. Olen saanut lukuisia yhteydenottoja ja viestejä. Jokaisen olen lukenut. Valitettavasti kaikkiin en millään ole kerennyt vastaamaan. Viestit mitä olen saanut ovat sisältäneet kannustusta, ihmetystä, ymmärrystä. Eniten ehkä on kysytty että miten olen selvinnyt. En edes itse tiedä tuohon vastausta. Olenko selvinnyt? Olen antanut anteeksi ja siirtynyt elämässäni eteenpäin? Kyllä, olen antanut itselleni anteeksi. Unohda en koskaan.

-Sari

Mä en enää kestä tätä.

Nyt riitti. Mä en enää pysty tähän. Mä lopetan tän nyt jos tää ei ala normalisoitumaan. Sun täytyy valita. Sun perhe tai olut. Kumpi? Helvetti. Haluatko sä oikeasti tuhota sun perheen oluen vuoksi?!

Miten sä voit elää näin? Mä en pysty tähän, mutta en halua rikkoa meidän perhettä… Haluaisin niin vaan onnellisen perheen.. Muhun sattuu… Itkettää, kyyneleet tippuu tähän paperille.. Voi kun näkisit ne. Tietäisitpä miltä ne tuntuu. Ne valuu mun kasvoja pitkin, hitaasti niin että ne raastaa mun kasvot auki.. Ne tekee haavoja. Ne on tehneet  pieniä näkymättömiä arpia mun kasvot täyteen tämän yhdeksän vuoden ajan. Nää kyyneleet on olleet tässä tarinassa pääosassa.

Itkin ja itkin kun kirjoitin tätä kirjettä puolivuotta sen jälkeen kun olimme menneet naimisiin. Mä en enää jaksanut.. Mä haluisin päästä irti. Halusin lopettaa kaiken siihen saman tien. Mutta joku tai jokin mua pyysi vielä antamaan yhden mahdollisuuden. Sairasta. Vielä yksi mahdollisuus täydelliseen katastrofiin? Yhteen uuteen riitaan? Mahdollisuus siihen että saa taas telkeä vaimon pihalle keskellä yötä?

Onko haaveilu perheonnesta sen hinta että me äidit (useasti äidit) venytään ja venytään sen eteen että kumpa vain lapset saisivat pitää ehjän perheen? Missä menee itsensä oman arvostus? Missä vaiheessa jompikumpi vanhemmista menettää itsensä? Missä vaiheessa ihminen alkaa uskomaan sitä että pahaolo on normaalia? Miten ei nähdä enää sitä totuutta että jos elämä menee noin huonosti niin lapset kärsivät siitä todella paljon. Lasten hyvinvoinnin eteen jokaisen vanhemman tulee taistella. Tulevaisuuden tulee olla hyvien ajatusten täyttämä. Ei sen että tukehdutetaan itsensä totuttelemaan elämään ankeudessa. Elämään onnettomana. Käymään samoja tunnetiloja päivästä päivään koko ajan läpi. Ei. Lapset ansaitsevat onnen. Tasapainoisen lapsuuden. Sen on jokainen pieni viaton olento ansainnut.

Mä haluisin että me ollaan ainiaan yhdessä meidän lapsen takia. Ajattele nyt meidän poikaa. Lopeta toi sun idioottimainen käytös, lopeta kiltti. Tee se meidän lapsen vuoksi. Ollaan sille ehjä perhe. Mä pyydän…

 Mä jään tähän ainoastaan yhdellä ehdolla; Sä menet keskustelemaan näistä ongelmistasi ja ennen kaikkea siitä että sä olet väkivaltainen. Sit sitä olutta et enää voi juoda. Tai jätä se edes viikonloppuihin. Muuten mä en tähän jää. Ja jos et suostu menemään hoitoon niin tää avioeropaperi lähtee eteenpäin heti, vaikka siinä olisi vain mun nimi. Mä teen sen usko tai älä.

Kutakuinkin nämä sanat olivat yhden sunnuntaisen talvisen aamun kirjoitetun kirjeen viestinä. Se tehosi hetkeksi. Kaksi kertaa tämä henkilö astui lyömättömän linjan ovesta sisään keskustelemaan siitä että miten tämän väkivaltaisuuden kierteen voisi katkaista. Oli kuulemma onnistuneita käyntejä. Ja piti tulla kolmas kerta. No sitä ei tullut. Riittikö sulle kaksi tuntia puhetta kymmenen vuoden henkisen sekä fyysisen pahoinpitelyn läpi käymiseen?

Tyhjiä lupauksia. Olinhan mä ennenkin niihin kaatunut. Eihän tämä mitään uutta ole. Olin niin pettynyt. Ja väsynyt.

Pettymys muuttui pikkuhiljaa voiton tahdoksi. Tein töitä, elin normaalia perhe-elämää. Kaikki oli hyvin. Vaikka oikeasti ei ollut. Sain voimaa lapsestani ja työstäni. Hain koko ajan takaporttia itselleni. Suunnittelin miten toimin kun se viimeinen piste tulee siihen ii:n päälle. Sitten en enää katso taakse. Se päivä tuli seuraavana kesänä. Älkää kysykö mikä oli se viimeinen niitti.  Ehkä se oli kun olin taas pihalla itkemässä keskellä yötä. Mun syntymäpäivänä. Linnut lauloi keskellä yötä, oli kaunista. Lämmin kesäyö. Kesäinen valo täytti taivaan yön. Mutta mä olin niin yksinäinen. Yksin pihalla. Taas.

Yritin päästä sisälle.. En päässyt. Nyt tää loppuu. Siinä tein sen päätöksen.

Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän...

Loppuyö meni kuunnellessa tuota biisiä. Se oli sen tarinan loppu. Meidän avioliitto, meidän perhe-elämä päättyi Anna Erikssonin biisiin ”Jos mulla olisi sydän”. En palannut enää kotiin.

https://www.youtube.com/watch?v=VCpTmMPWg94

Olen kasvanut kiveen kiinni
Tämän sellin seiniin
Kaltereiden takana pilvet
Matkalla kotiin

Olen poltettu rööki
Peitto rispaantunut
Ja jos täältä joskus pääsen
Tunnetko mut?

Jos mulla olisi sydän
Kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän
Se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän
Huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän
Kuolisin tähän

Olen kasvanut kuriin kiinni
Vaihtanut nimeni numeroon
Tuon taivaan takana toinen
Päivät lahoo

Olen ruokalan tuoli
Räystään katkennut pää
Silmät tyhjyyttä vuotaa
Kuuletko enää?

Jos mulla olisi sydän
Kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän
Se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän
Huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän
Kuolisin tähän

Jos mulla olisi sydän
Kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän
Se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän
Huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän
Kuolisin tähän

-Sari 

Sun tytär

Sä asuit kotona 27- vuotiaaksi. Sit sä muutit mun luo. 

Olit mua ennen seurustellut useamman tytön kanssa ja saanut yhden niistä myös raskaaksi. Se tyttö halusi pitää sen lapsen.

Sulla on siis tässä maailmassa nyt kaksi lasta. Ne ei tunne toisiaan. Sä et tunne sun tytärtä. Sun poika tietää että sillä on siskopuoli. Sä et sitä sille ole hallunnut kertoa. Kysyin sulta että eikö tämä asia häiritse sua? Sä kommentoit siihen vain että ” No kyllä mä varmaan turpaan saan tästä hyvästä, sitten kun meidän poika saa tästä tietää”.

Kerroit itse että sun tämä aikaisempi suhde meni sen takia pilalle että joit iltaisin olutta ja siitä ei oikein tykätty. Onko se nyt mikään ihme?

Olut siis tuhosi myös sun ja sun tyttären suhteen. Sä olet viimeksi nähnyt sen kun se oli jotain 4-vuotias, muistaakseni vuonna 2004. Nyt se tyttö on jotain 16-vuotta.  Sillä voi olla sun silmät. Sillä on isä jota se ei tunne. Se tunne on varmasti ihan kauhea. Mä sanoin sulle aina sitä että se tyttö on koska tahansa tervetullut meille. Lapsilla olisi oikeus tuntea toisensa. Se ei olisi keneltäkään pois. Ai niin paitsi sun rahoista, elatuksmaksut. Niitä sä et halunnut. Siksi et halunnut nähdä sitä lasta. 

Miten sä voit olla niin että sä et näe sitä? Puhutaan tästä tytöstä nyt nimellä Nella. Meidän pojalla on sisko jota se ei tunne.

Televisiosta tuli kerran mainos Kadonneen jäljillä ohjelmasta. Pieni kysyi silloin että; "Miten joillain ihmisillä voi olla sisko mitä ne ei muka tunne?" Tiesin hetkeni tulleen. Mietin että nyt jos koskaan.

Kysyin lapsen ajatuksia siitä että jos äiti ja isä jättää jotain noin tärkeää kertomatta. Vastaukseksi sain lauseita että;"Eihän se ole missään tilanteessa oikein olla kertomatta että jos jollain on sisko? Miksi sitä ei voisi kertoa? Miksi se äiti ja isä haluaisi salata sen?"

Mä kerroin sen meidän pojalle. Tiedoksi siis sullekkin että hän tietää että sulla on myös tytär. Tytär. Tiesin tehneeni oikein. Meidän poika oli innoissaan kun kerroin sen. 

Kysyin pojaltani lapsen tasolla tarinan muodossa kysymyksiä että miten hän näkisi tilanteen oikeuden. Olisiko oikein että lapselta salattaisiin asia. Olisiko lapsi pettynyt tai iloinen  jos sille kerrottaisiin vasta kun se olisi kahdeksantoista? Mun poika vastasi että tottakai olisi pettynyt, sillä sen äiti ja isä ei olisi kertonut sille totuutta. Mun poika oli vähän yli kahdeksan vuotias silloin, kun hän sai tietää siskostaan. Mun lapsi tarrautui mua käteen kiinni ja sanoi;

 ”Sä kerroit! Sä kerroit! Sä kerroit!” ja samalla kyyneleet valui silmistä jotka hymyilivät. Se hymy johtui varaman myös siitä että toinen tunsi olevansa luottamuksen arvoinen. 

Jokainen kaipaa sitä tunnetta että ihmiset jotka ovat lähellä ovat rehellisiä. Lapsi myös vaistoaa jos sen sanoja epäillään taikka ei arvosteta lasta. 

Painotin keskustelussa sitä että isi rakastaa sua kuitenkin ihan kaikista eniten.

Isi ei vaan ole osannut sulle kertoa tätä. Se ei muuta mitään missään suhteessa. Sun isi on aina sun isi ja sä olet aina sen poika. Ja painotin että voit toki heti kertoa isille että sä tiedät tiedät siitä tytöstä. Mutta pieni ei halunnut. Se tuli heti selväksi että poikani ymmärsi sen että se oltiin salattu tarkoituksella.

Pikkuinen on joutunut liian moneen kertaan jo toteamaan ääneen mulle, sitä turhautuneisuutta kun se miettii joitain asioita että miten kertoisi isille..  Se huokaisee ja miettii että ”Ei isi kuitenkaan… jne… ”

Pojan kanssa käytiin sinä iltana keskustelu joka meni näin;

”Äiti, lupaathan että muistutat mua joka vuosi siitä Nellasta? Olihan sen nimi Nella? Voisko sen etsiä Facebookista? Tunnetko sä sen äitiä?” Mä vastasin noihin kysymyksiin niin hyvin kuin pystyin. Tottakai mä pidän huolta siitä että sä muistat sen tytön aina. Sitten poikani vielä sanoi hiukan hymähdellen lauseen; ”mä voisin kyllä kertoa isille että sillä on yksi salaisuus. Mutta en kyllä sano. Mä aijon odottaa siihen asti että isi kertoo ite”. Ja se pettymys mikä silloin näkyi pienen pojan silmissä oli ihan hurja. Toinen itki sitä että miten isi ei luota siihen. Se on puhunut siitä useasti.

”Isi ei oikein taida luottaa muhun”

Ps.  "Nella" tule koska vaan ovastamme sisään. Olet aina tervetullut <3

Niin hyvin sanottu ;)

-Sari