Nyt se tuli. Ovi kävi taas ja kotiin oli tulossa humalainen aviomies. Me oltiin menty naimisiin kaksi kuukautta aikaisemmin. Koin niin suurta ylpeyttä mun aviomiehestä kohtaan taas sillä hetkellä.

Sen piti vaan olla hetki duunin juhlissaan kun mulla oli koko sunnuntaipäivä töitä. Kahdeksan näyttöä. Kello oli nyt neljä yöllä. Mietin vaan että toivottavasti se ei herätä mua. Yritin näytellä nukkuvaa. Kaikesta huolimatta se kävi nukkumaan sen seinien halaamisen jälkeen. Oli taas ollut ilmeisesti aika vauhdikas ilta. Onneksi se sammui.

Sen piti olla pojan kanssa sinä sunnuntaina. No eipä ollut.

Neljältä se nukahti ja kuudelta mä heräsin siihen että se oksentaa. Oksensi niin että kasvot oli suoraan kattoon päin. Ei mitään eloa. Ei silmissä mitään katsetta. Se katse oli täysin tyhjä, kun yritin availla niitä luomia. 

Oksennusta koko sänky täynnä. Minä siinä hänen päällään yritän saada sitä isää heräämään. Ei mitään reagointia mihinkään. Yritän läpsiä poskille, avata silmiä, huutaa. Yritän kaikkeni että se heräisi. Ei herää. Mä en tiedä kauan siinä meni kun yritin sitä herättää. Huusin vaan että nyt et tähän kuole ja tukehdu kun meidän poika on viereisessä huoneessa; ”Tähän sä et voi kuolla!” "Sä et voi tähän tukehtua!" Ei se kuollutkaan.

Hetken päästä se heräsi havahtui  sitten johonkin mun huutoon. Onneksi. Kai.

Mä sain taas kuulla kunniani. Toki mä sain kuulla että kaikki oli taas mun syytä. Olin taas tehnyt jonkun virheen. Mun vika oli se että iso mies oli niin humalassa. En ollut pyytänyt syömään tarpeeksi.

”Helvetti, sun vika! Saatanan vaimo! Olisit tehnyt parempaa ruokaa!”

Siis mitä helvettiä? Mä just pelastin sen tukehtumiselta ja nyt tää on mun vika!? Miten tää voi olla mahdollista. Mitä mä en taaskaan nyt tajua.

No mä siivosin kaikki ne oksennukset, aloin pyykkäämään ja sitten menin nukkumaan poikani viereen yöksi. Aamulla töihin ja poika tuli mukaan. Ja niin se viisi vuotias jaksoi koko seuraavan päivän töissä mun kanssa. Voi että sitä reippautta. Se pieni luuli että isillä oli vähän vaan oksennustauti. Oli joo paha oksennustauti joka oli tullut siitä kaljasta. Sitä juontia jatkettiin sitten myös seuraavana päivänä. Miten ihminen pystyy edes fyysisesti tuommoiseen suoritukseen? Eikö kroppa sano missään vaiheessa että ei enää.. Me mentiin pojan kanssa tuolloin mun vanhemmille evakkoon. En voinut enää jäädä kotiin.

Tämä oli meidän arkea. Ihanaa perhe elämää. Ikinä et tiennyt huomisesta. Viikonloppuja odotin kauhulla. Viikot olivat rauhallisempia. Ja toki niitä kulisseja pidin yllä. Kuinka helppoa se onkaan. Näytellä että kaikki on hyvin.

Nyt mä puhun. Olen puhunut viimeiset kolme ja puoli vuotta. Olen saanut siitä niin paljon. Olen uskaltanut olla minä.

Nämä minun historian tapahtumat ei ole olleet mitenkään normaalia. Tajuan sen tänään.

Hukuin ajatukseen että ihmisen pitää tyytyä siihen mitä on. Ei se niin mene. Älkää kukaan unohtuko siihen tunteeseen että näin elämän kuuluu mennä, ei ole oikein pelätä. Ei ole normaalia elää oluen tuoksuista arkea. Ei ole normaalia miettiä mihin omat rahat riittävät kun puoliso vie kaiken. Ei ole normaalia pelätä jokaista askeltaan. Ei ole oikein että puoliso haukkuu sinua muiden edessä ja nauttii vielä siitä nolaamisesta, se on henkistä väkivaltaa. Siitä ei ehkä jää mustelmaa mutta muistot ja henkinen stressi siitä tulee koko perheelle. Olkaa ylpeitä itsestänne ja siitä mitä olette. Jokainen ansaitsee kunnioitusta ja arvoistaan kohtelua. Varsinkin lapset. Älkää antako lasten elää pelossa. Se on niin vääriin niitä pieniä ja viattomia ihmisiä kohtaan.

Väkivalta yleensä alkaa suhteessa hiljalleen. Se voi alkaa henkisenä väkivaltana ja sen jälkeen muuttua fyysiseksi tai seksuaaliseksi.

Satutetaan tempperamenttiin vedoten. Oltiin liian humalassa. Luvataan parantaa tapoja. Yritetään seuraavassa hetkessä väheksyä tekoa. Pyydetään anteeksi. Luvataan että ei enää koskaan. Ja lopuksi vannotaan rakkautta.

Hyvät hetket ja rakkauden tunnustukset voivat saada kenet tahansa uskomaan, että suhde on siinä pysymisen arvoinen. Kierre syvenee.

Väkivallan uhri voi alkaa miellyttämään kumppaniaan tai toimimaan niin, ettei tämä suuttuisi. Voi tuntua siltä, ettei uskalla enää olla oma itsensä tai on varottava kaikkea, mitä sanoo tai tekee, jotta toinen ei hermostu. Tämä voi tapahtua huomaamattakin. Niin kävi mulle.

- Sari -

Hymyilkää ja arvostakaa itseänne. Arki on tärkeintä, arki on sitä juhlaa. Tanssikaa, laulakaa ja naurakaa joka ikinen päivä. Rakastakaa niitä ketkä sen ansaitsee. Rakastakaa itseänne.  Ennenkaikkea lapsenne ovat ansainneet hymyilevän vanhemman. Muistakaa se joka ikinen päivä. Antakaa niille turvallinen koti.  Se on tärkeintä. Kenenkään lapsuutta ei saa tuhota.  

Saunaan äkkiä piiloon, ehkä se ei tajua että mä olen täällä. Ovi kiinni. Äkkiä lukkoon tää ovi, hitto kun kädet tärisee. Rauhoitu. Laita valot pois. Onneksi mulla on toppatakki ja sitten toi kaulaliina.

Kaikki  hyvin. Teen vaatteista itselleni tyynyn. Pitäisikö mennä tuonne lauteiden alle? Ei, ei se tänne enää tule. Mä olen ihan hiljaa. Mä haluan vaan nukkua. Puhelin piiloon jonnekin äkkiä. Mistä mä saisin sen jos on tarvetta? Anna mun pliis nukkua. Älä ole enää vihainen.. Kiltti. Mä annan anteeksi huomenna kaiken, mä haluan vaan nukkua.

Mitä mä täällä taas teen? Miksi mun elämä on tämmöistä? Miksi kukaan ei auta?

No mä nyt nukun saunassa tän yön. En varmasti ole ensimmäinen nainen joka joutuu tämmöiseen.. Kyllä tämä tästä. Yksi yö. Ei se haittaa.

Poika tulee onneksi huomenna hoidosta ja silloin helpottaa viimeistään.  Tai sit mä lähden huomenna. Kun vaan saisin jonkun vaan ensiksi näkemään tämän. Kuvittelenko mä tän kaiken? Onko tämä totta? Oliko sen sanat totta? Se on siis pettänyt mua.

Voi että kun on kylmä, onneksi kuitenkin kohta nukahdan. Olen kuitenkin nyt turvassa. Ei se tänne tule. Täällä on ihan pimeää ja hiljaista. Onneksi mä mahdun nukkumaan täällä saunassa. Ehkä se meni jollekin kaverille.

Ovi kävi. Ulko-ovi. Voi ei! Se on vieläkin vihainen. Nyt se tulee.  Näenkö unta?

Ei, mä heräsin siihen kun se ovi avattiin väkisin ja mut haettiin sieltä saunasta. Takista kiinni ja sitten se oli menoa.  Mut vedettiin sieltä ulos.

Ne hetket jolloin mun kimppuun käytiin, ne hetket sai mut aivan lamaantuneeksi. Odotin sitä viimeistä hetkeä, odotin sitä että kaikki päättyy jotenkin. Kunhan en vaan sano enää mitään, niin kyllä tää jotenkin päättyy.

Tönäisy. Lensin lattiaan, pää kolahti, sattui. Mä kaaduin. Tää oli mun vika. Sit muhun tartuttiin uudestaan.

Tunsin käsissä, ranteissani puristuksen. Huutavat kasvot ihan lähellä mun kasvoja. Yritän olla hengittämättä. Katsoa toiseen suuntaan. Sain onneksi käännettyä pääni pois. En voinut tuijottaa niitä silmiä mitkä oli ihan hulluuden vallassa.

Ne silmät kihisi kiukusta. Toisaalta niissä ei ollut mitään eloa. Pupillit ihan pienet. Tupakka haisi ja se viina, se oli taas vaan juonut niin paljon, ei se tarkoita tätä. Vai tarkoittaako? Se huuto sattui korviini. Ne sanat tuhosi mua; helvetin huora, mitä sä teit tänään siellä? Kenen kanssa sä puhuit? Etkö sä tajua että  mä rakastan sua!? Pidätsä mua tyhmänä? Helvetti että sä teet mut hulluksi, sä se olet niin tyhmä! Mä en kestä sua! 

 - Tyhmä. Se mä olen. Mä olen se joka tekee väärin. Mä en vaan osaa olla jotenkin oikein. Mä olen ansainnut tän. 

Samalla käsiä puristettiin vaan lujempaa ja lujempaa.  Hellyyttäkö ja rakkautta noissa sanoissa oli? Olinko mä vaan ollut taas liian iloinen jollekkin.. Olin. Mä en voi enää tehdä niin. Mä en saa.

Kuulisiko joku tämän, naapurit. Tulkaa. Soittakaa poliisit! Jonkun on kuultava tää. Älkää jättäkö mua yksin. Tulkaa hakemaan mut. Miksei se lyö niin että mulla olisi silmä musta? Miksei se tee tästä helpompaa? Mä en enää jaksa. Kyyneleet valuu. En halua enää. En halua enää mitään. Ota mut. Tee ihan mitä vain. Mä luovutan. 

Mä en luovuttanut. Älkää kukaan luovuttako omaa itseänne toisen pahuudelle.

-Sari

Lähdin yhden patjan ja pojan kanssa. Olin aivan hukassa. Iso koti. Löysin sen onneksi helposti. Monta tyhjää huonetta. Kylmiä huoneita joissa ei yhtään huonekaluja. Ei sähköä. Ei mitään tunnetta.

Mä olin niin yksin. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä että olin erottanut pojan ja isän. En vain nähnyt enää mitään muuta vaihtoehtoa peloltani.

Itkin ja itkin. Äitiys piti mut järjissäni. Olin päättänyt selvitä yksinäni. Ja niin mä teinkin.. Pienen hetken päästä huomasin kuinka meidän pienen kahden hengen perheen koti oli täynnä tavaroita ja huonekaluja, siitä tuli koti.

Mun ystävät. Kiitos. Mulle tuotiin tavaroita ovista ja ikkunoista sisään. Kiitos Teille ihanat. Me tehtiin siitä Pikkuisen kanssa koti. Meillä oli siellä kivaa ja me hassuteltiin ja naurettiin. Leikittiin peitonalla fikkarilla ja valoilla.

Monta kertaa mietin sitä että miksi olen yksin ja onko tämä oikea ratkaisu? Joka kerta kun pikkuinen lähti isänsä luokse näin sen onnelliset kasvot kun isi tuli ovelle. Totta kai jokainen lapsi kaipaa sitä toista vanhempaansa joka ei ole siinä vieressä. Isi on isi aina. Ja äiti on äiti.

 Mä hajosin joka kerta kun pikkuinen lähti isälleen. Hajosin siihen ajatukseen että miksi me ei voitaisi olla enää perhe. Kysyin joka kerta yksin jäädessäni että olinko tehnyt oikein?

Yritin pysyä lujana ja täyttää omaa tyhjyyttäni materiaaleilla. Ostin itselleni vaikka mitä. Valkaisin hampaani, pigmentoin kulmat, otin rakennekynnet. Ostin vaatteita ihan vaan siksi kun mä pystyin. Eikä kukaan kieltänyt. Kävin silmien laserleikkauksessa. Hankin hiustenpidennykset. Ja hitto mä olin voittaja! Mutta se oli vaan sitä jotain mitä yritin suorittaa itsestäni pois.. Yritin keskittyä vaan materiaaliin niinä hetkinä kun olin yksin. Yritin siis tehdä itsestäni kauniin. Niin että mä kelpailisin jollekin. Mut oli jollainlailla aivopesty siihen ajatukseen että mä en kelpaa.

Tiedostan sen nyt että olin itse antanut sen tapahtua, heikkouttani, keskenkasvuisuuttani. Olisinhan mä voinut lähteä aikaisemmin.. Olisin voinut. Mutta sitä vaan jotenkin tuudittui siihen ajatukseen että se oli kaikista parasta mitä mä ikinä tulisin saamaan.

En ollut minkään arvoinen. Ihmisen itsetunto ei ole kovin vaikeaa tuhota.. Se vaatii toistoja ja tarpeeksi pienen ihmisen että sen pystyy tekemään. Ja kun sen tekee oikein. Kierolla tavalla väheksyy toista, niin se myrkyttää helposti pienen ihmisen pään. Sitten sitä huomaa joku päivä että ei ole mitään. Mä häpesin itseäni. Häpesin ja tunsin itseni rumaksi.

Olin liian heikko vielä kun lähdin ja muutin omaan kotiin. Annoin anteeksi. Menin takaisin.

Halusin vielä viimeisen kerran kokeilla. Halusin uskoa että kaikki voi vielä mennä paremmin. Ja minä hölmö uskoin että kun oltiin oltu erossa niin tämä yksi ymmärtäisi mun arvon ehkä viimein. Olihan sen pakko tajuta. Eikö? Se pyysi anteeksi. Rakastinko mä? En tiedä. En mä tiennyt mistään enää mitään siinä vaiheessa. Muutakuin siitä että halusin että lapsellani olisi isi ja äiti saman katon alla.

Sitten me mentiin naimisiin. Aivan vääristä perusteista menin naimisiin. Jälkikäteen muutamat ystävät on uskaltaneet kysyä että miksi menin naimisiin? Kai mä vaan oikeasti halusin uskoa. Viimeiseen asti. Ja meidän poika sai nähdä edes yhden päivän kun oltiin onnellisia. Oltiin niin kuin oikea perhe. Tuntuu tosi tyhjältä sanoa toi että ”oikea perhe”. Sitä me emme missään vaiheessa kyllä oltu kuin pieniä hetkiä kerrallaan.

Järjestelin häitäni onneissani. Sillä meninhän minä naimisiin vain kerran. Kerran elämässä mun piti olla se päivän prinsessa.

Missä vaiheessa ihminen oppii olemaan olematta? Missä vaiheessa näistä asioista uskallettaisiin puhua oikeilla nimillä? Miksi näitä asioita pitäisi vähätellä? Miksi mun pitäisi olla hiljaa tästä mitä mulle on tapahtunut? Jos edes yksi pieni ihminen lukee näitä mun kirjoituksia ja ymmärtää että ei ole välttämättä kaikki ihan ok, ja osaa kyseenalaistaa suhdettaan, niin sitten mä olen onnistunut. Jos edes yksi ihminen saa tästä muun tekstistä irti jotain, niin se on mulle se syy miksi kirjoitan.

Ps. Tämä ko. henkilö on myöntänyt kaikki tapahtumat kahden asianajan edessä…

- Sari -

Mietin ja puntaroin meidän suhdetta ja olin aivan hukassa. Mä en olisi missään nimessä halunnut rikkoa ydinperhettäni. En olisi. Mutta en mä voinut hengittääkään enää ilman että olisin miettinyt milloin seuraava riita on taas päällä. Laitoinko roskat väärään pussiin. Niin tosiaan niinkin voi tehdä. Siitä voi saada aikaan hirveän riidan.

Ostin auton. Omilla rahoillani. Päätin ostaa sen sillä tiesin että se viimeinen niitti tulee lähiaikoina. Se kesä oli ihan kauhea. Oltiin mökillä juhannuksena. Mä luulin tulevani lasten juhannukseen kun siellä oli muitakin lapsia. Mutta mitäpä vielä. Kello kolme torstaina keskellä päivää humalassa koko seurue. Kuulemma ihan ok juhannuksena. Ei mun mielestä.

Mä olin varmaan hirveen nipo kun en suostunut juomaan. Pieni oli vasta vuos ja kahdeksan kuukautta. Ihan pieni siis. Päivä meni miten meni. Nukuttiin meidän perheen kera toisessa mökissä ja ne juhlat jatkui siellä yömyöhään. Mä nukutin meidän pientä silloin varmaan joku kaksi tuntia. Pikkuinen ei millään meinannut saada unenpäästä kiinni. Itkeskeli vaan ilmeisesti mahakipuaan. Mä hyssyttelin ja lauloin. Samalla kuuntelin että missä ihmeessä mä olin. En voinut uskoa että se juhannus menisi niin. Kaljaa. Olutta. Siidereitä. Ei se ollut lasten juhannus. Ei lasten pidä olla tuommoisissa paikoissa.

Mä olisin kaivannut edes yhden kysymyksen silloin kun yritin auttaa pientä nukahtamaan. Edes yhden. ”Onko sulla kaikki hyvin, tarviitko apua?” Mutta ei, se olut oli paljon tärkeämpää.

Sitten kun sain pojan nukahtamaan päätin mennä katsomaan yötöntä yötä siihen mökin rappusille ja päätin juoda puolikkaan siiderin, kaadoin siis itselleni yhden lasillisen. En jaksanut yhtään mitään siinä vaiheessa.  Olin aivan poikki. No sitten tämä vastuutuntoinen ihminen tuli kysymään että miksi en tulisi sinne grillaamaan heidän kanssaan. Sanoin siihen vähän kärttyisesti takaisin että en vaan jaksa, että ei kiitos. Kysyin myös että eikö tullut mieleen tulla kysymään että olisiko mulla ollut vaikka vessahätä. Sitten mulle vannotettiin rakkautta ja oltiin pahoillaan siitä että ei tajuttu tulla auttamaan. No se hetki muuttui ihan minuutin sisään. Ensiksi sanottiin tosiaan kuinka paljon rakastetaan ja seuraavaksi olikin otsahedarin vuoro. Tiedättekö sen? Otetaan toisen hartijoista kiinni ja kolautetaan oma otsa lujaa toisen otsaan. Se sattuu.

Mä en jaksanut enää edes itkeä. Menin vaan nukkumaan. En saanut kyllä nukuttua sinä yönä.  Mua pelotti taas. Mun oli vaan selvittävä ilman sitä pelkoa, koska meidän poika oli siinä lähellä. Mun oli oltava se vahva. Meidän lapsi teki musta vahvan.  Mä selvisin siitä pelkotilasta pois.

Yksi aikuisista tippui kännissä veteen ja sitten yksi niistä lapsista huusi hulluna että ”Isi kuolee…” Mä heräsin torkkumisestani tohon huutoon, se yksi isi ei onneksi kuollut, tää yksi sankari pelasti sen. Ja sitä urotyötä varmaan juhlittiin sitten sen jälkeen, oikein koko porukalla.

Pyöritin edelleen päätäni että mitä ihmettä, missä mä olen. Tämä yksi tuli nukkumaan viiden aikaan ja siihen asti olin hereillä ja kuuntelin sitä juhlintaa. Aamulla poika heräsi seitsemältä. Kaksi tuntia unta takana. Ja mä päätin lähteä.

Aloin samantien pakata tavaroitani ja lähdin ajamaan kohti tuntematonta ja toivoin että pikkumies nukkuisi sen matkan. No eihän se koko matkaa nukkunut, mutta viihtyi ihmeen hyvin takapenkillä. Kai se oli väsynyt. Olihan se vaistonut edellisenä iltana mun hermostumisen. Siksi se ei varmaan nukahtanut siihen mun syliin. Lapsi vaistoo sen tunnetilan kun kaikki ei ole hyvin.  Mutta siinä automatkalla meillä oli kaikki hyvin. Mä lauloin. Soitin mun äidille ja itkin pahaa oloani. Mentiin pojan kanssa kotiin. Oltiin turvassa. Mä olin niin voittaja silloin. Hymyilin.

-Sari

Anteeksi.

Anna lapsi kulta pieni mulle anteeksi että sun ensimmäiset vuodet on ollut tuollaisia. Mä en osaa sanoin kuvailla sitä miten pahoillani olen. Kyyneleet ei ikinä lopu silloin kun mietin että miten sä olet joutunut elämään rikkinäisen lapsuuden. Mä haluasin niin korvata tuon kaiken. En mä vaan enää pysty. Se on ja pysyy.

 Mä rakastan sua enemmän kuin mitään. Onneksi sä olet kasvanut niin reippaaksi ja rohkeaksi pojaksi. Olet kuin kala vedessä melkein missä tilanteessa tahansa. Et pelästy helposti, mietit miksi ihmiset käyttäytyvät miten käytäytyvät, analysoit paljon. Juttelet mulle kaikesta. Yrität ymmärtää maailmaa. Ymmärrät enemmän kuin Sinun tarvitsikaan.

Kulta pieni kuinka tärkeä olet mulle. Sun vuoksi mä teen kaiken. Mä toivon että sä voisit joku päivä ymmärtää enemmän kuin minä näitä tapahtumia. Mä toivon että pystyt sun isäsi kanssa puhumaan joskus näistä. Sen sä olisit ansainnut. Sun kuuluu saada kysyä että miksi?

Jokainenhan meistä haluaa kysymyksiinsä vastauksia. 

Mä en kyllä ole kuullut kertaakaan kysymystä että miksi me erottiin.

Lapset vaistoavat ja aistivat niin paljon. Mä tiedän sen nyt niin hyvin kokemuksesta.

Mun poika kysyi kuusi ja puoli vuotiaana että onko isi lyönyt sua. Vastasin siihen että ”Puhutaan näistä sitten kun olet isompi”. Kuulin saman kysymyksen yhteensä kolmeen kertaan.  Sitten viimeisellä kerralla kuulin vähän hermostuneen kysymyksen perään että ”Äiti, sä olet aina sanonut että mun pitää olla rehellinen, niin kerro nyt onko isi lyönyt sua!” Mä vastasin siihen että kyllä valitettavasti on ja siksi me ei olla enää yhdessä.

Sitten mun pieni jatkoi kysymysten kanssa seuraavalla lauseella: Sattuko se? Sanoin että juu. Sitten puhe siirtyi vauhdikkaasti päivän tapahtumiin ja leikkeihin. Siinä se nyt oli. Mä kerroin sulle. Voi kulta pieni. Rakastan sua maailman eniten. Ei kukaan, ei mikään, ei koskaan.

Monta kertaa olen nyt sitten kuullut että olen aivopessyt lapseni. Olen kuulemma usuttanut nämä lauseet poikani päähään. En ole. Voi kun asia olisikin niin että poika ei olisi ollut tietoinen näistä tilanteista. Ensimmäistä kertaa toivon että tämä minun niin ihana ensimmäinen poikaystäväni olisi ollut oikeassa lauseidensa kera. Olisimpa keksinyt kaiken. 

Meidän lapsi on joutunut olemaan vieressä kun tietokone lensi lattialle. Mä olin taas tehnyt varmaan jotain värää.  Pelko oli sinä päivänä käsin kosketeltavaa. Olinkohan mä sanonut ääneen että älä juo enää. Meidän piti mennä katsomaan monsteriautoja tuolloin. Milloinkaan en ole niin paljon pelännyt pikkuiseni puolesta.

Mä tärisin kun otit pienen syliin sen jälkeen kun heitit tietokoneen lattialle. Pikkuisen tietokoneen. Olut haisi. Sä haisit. Pelkäsin että nyt sattuu pikkuista. Pelkäsin niin paljon. Ojensin kädet ja pikkuinen halusi tulla mun syliin. Itkin. Itkin niin paljon. Halasin poikaani.

 Pidin sitä kalleinta sylissä niin tiukasti ja menin toiseen huoneeseen. Mietin miksi ja miksi. Mietin että miten paljon  pahaa ja pelon tunnetta pitää meidän elämään tulla. Se oli sama vuosi kun jouduttiin päiväkodissa puhutteluun kehityskeskustelussa siitä kun isän äkkipikaisuus oli huomattu myös päiväkodissa.

Mä itkin ihan hulluna kun puolustin poikani isää. Niin mä siis puolustin. Luitte oikein. Sanoin että mun mies koskaan tekisi kenellekkään mitään. Se oli valetta. Itkin krotiilin kyyneleitä kun olisin halunnut että ne ihmiset siellä päiväkodissä olisi tajunnut mikä tilanne oli. Ei ne ymmärtänyt. Ja mä vaan puolustin.  Mua hävetti. Mua hävetti mun elämä. Mua hävetti se mitä mulle oltiin tehty. Kuinka sekaisin sitä ihminen voi mennä. 

Onneksi se olin vain minä ketä oltiin satuttettu fyysisesti. Olen kiitollinen siitä että mun pieni ei saanut naarmuakaan.

Sari

ps. Mä olen nyt niin paljon vahvempi. Mä selviän mistä vaan.

Sen jälkeen kun saimme yhdessä tietää että meille tulee pieni vauva, sä sanoit siinä olutta juodessa että sitten nää punaiset tölkit saa sitten jäädä. Mä uskoin. Turhaan. Ne ei jäänyt. Vaan ne lisääntyi. Ja muuttui Koff:sta Karhuksi. Meidän poika inhoaa Karhu-oluen mainosta vielä tänäkin päivänä.

Mä olin raskaana. Olin onnellinen. Olin rakastunut mun vauvaan ennen kuin edes olin nähnyt sitä ihanaa aarrettani. Se oli mun.  Musta oli tulossa äiti ja se oli tärkeintä.

Niin mä ajattelin silloin kun sä jätit mut raskaana ollessani keskelle metsää. Sä suutuit siitä että sanoin sulle että kohta pitäisi varmaan lähteä. Kello oli viisitoista yli kolme yöllä ja se ravintola oli menossa kiinni.

Pilasin kuulemma sun illan sillä hetkellä. Se oli mun vika. Sä aloit huutaa mulle silloin keskellä aamuyötä että sä et ikinä enää sitten pääse mihinkään kun toi lapsi syntyy.  Sun baari-illat jäisi kuulemma kaikki.

Syytit mua myös siitä että sun kaveri suuttui meille ja hävisi. Niin hävisit säkin. Onneksi oli kesä. Onneksi sä lähdit pois siitä. Mä jäin vaan yksin.. Niin yksin. Mä pelkäsin että olisit tehnyt mulle jotain. Sun silmät oli ihan hullun kiillon vallassa kun huusit mulle. Sulla oli vihreä takki silloin.

Mä pyysin sinä yönä ekan kerran anteeksi meidän pojalta että sen isä on mitä on. Mä pyysin anteeksi sitä että se joutuu syntymään tämmöiseen perheeseen. Mä tunsin itseni niin riittämättömäksi kaikkeen.

Mä en ollut onnistunut missään.

Sä olit vieressä kun sun kaverit haukku mua läskiksi. Nauroit ja hymähdit  ja katsoit mua niin halveksuvasti. Joo mä olin raskaana. En ollut enää se hoikka tyttö vaan odottava äiti.

Sä katoit vaan vierestä että kun mua haukuttiin. Hymähtelit vaan. Haisit niin pahalle. Niin pahalle. Mua alkaa itkettää nyt kun mietin miten rikki mä olin silloin. Miten oikeesti miten kukaan voi olla tommonen..

Miksi sä et ottanut mua kädestä kiinni ja sanonut että olen kaunis ja sanonut sille sun kaverille suorat sanat. Mutta mun nolaaminen olikin se yksi sun tärkeimmistä tehtävistä. Sä nautit siitä kun mulle tuli paha mieli.

Mä istuin keskellä yötä tien laidassa 8:nella kuulla raskaana. Pidin mahastani kiinni ja itkin. Ei ketään missään. Mä en tiennyt missä sä olit. Olin tehnyt virheen; mun olisi vaan pitänyt olla hiljaa siinä vaiheessa kun sanoin että ehkä se olisi tosiaan hyvä lähteä nukkumaan.. Ois pitänyt vaan olla hiljaa. Hiljaa. Miksi mä en oppinut sitä koskaan. Ois vaan pitänyt hymyillä. Mutta ei sekään sitten olisi ollut oikein. Mä lähdin kävelemään mökille.. En ollut edes varma mitä kautta mun pitäisi kävellä.. Kyynelten väleistä yritin miettiä mikä olisi järkevää..? Olisitko sä vielä kännissä. Tai siis juu tottakai olisit, mutta olisitko sä vihainen vielä. No et sä ainakaan mua etsinyt. Onneksi nukuit kun mä raskaana oleva läski tulin mökkiin nukkumaan. Kävin niin hiljaa nukkumaan että et vaan heräisi. Sitten tuli taas seuraava aamu.

- Sari 

Kun olin pieni, siis ihan pieni tyttö, alle kouluikäinen, mä ihannoin mun äitiä joka aamu. Hän laittoi ripsiväriä ja huulipunaa, kiharsi vaaleat kauniit pitkät hiukset. Äitini oli niin kaunis. Halusin olla isona samanlainen kuin äitini.

Olin perhepäivähoidossa ja sitten eskarissa. Kaikki oli ihanaa ja niin uutta pienelle tytölle joka oli vielä alle kouluikäinen. Ihmiset olivat ystävällisiä, lapset olivat lapsia. En muista että mua olisi kiusattu.

Mutta sitten tuli kouluajat. Se maailma olikin yhtäkkiä todella kova. Ei mitään sellaista mitä oli ollut vielä hetki sitten. Ei enää naurun täyttämiä huolettomia leikkejä. Ei. Nyt piti olla isotyttö.

Uusia ystäviä. Halusin luottaa kaikkiin. Sain tuntea sen hyvin pian että luotettava ystävä on kiven alla. Tuli riitoja siitä kuka saa näteimmän barbin. Kenen vaatteet ovat kauniimmat? Kenen koti on upein? Piti muuttua isoksi taistelevaksi tytöksi heti siinä hetkessä kun astui koulumaailmaan. 

Mun hiukset olivat liian kiharat kuulemma. Mulla oli vääränlaiset vaatteet joita sai haukkua. Ei ne mun vaatteet ehkä olleet sitä viimeisintä huutoa. Oli kirppikseltä ostettuja vaatteita, oli vaatteita joita olin saanut sukulaisiltani.

Oli myös uusia vaatteita joista olin niin iloinen ja ylpeä. Muistan vielä sen yhden ihanan farkkuhameen mikä mulla oli, kaunis kellohame joka leijui tuulen mukana. Laitoin sen innolla kouluun päälleni. Menin kouluun innoissani ja kun ensimmäinen välitunti tuli niin kuulin että näytän kuulemma huoralta. Tää tapahtui tokalla luokalla. Siis kahdeksan vuotiaana. Se sattui. Olin sitten yksin sen välitunnin…

Oli monta muutakin asiaa mistä sain kuulla minkä näköinen olen. Mulla oli raudat. Eihän ne nyt voinut olla nätit kenenkään mielestä. Yritin hymyillä aina suu kiinni. Koko kouluajan huomasin ja tajusin että miten ulkonäön perusteella arvostellaan ihmisiä. Kyllä mä sitä varmaan tein itsekin, kaikki teki niin. Toivottavasti en kenellekään ääneen. Anteeksi.

Sitten jossain vaiheessa muutin omilleni ja nautin elämästäni. Kaikki oli edessä.

Sitten tapasin poikaystäväni ja aloin seurustelemaan ensimäistä kertaa 20-vuotiaana. Olinko mä sille se kaunein? Ei en. Se jaksoi aina muistuttaa mua siitä että sen exä oli mua paremman näköinen. No sitä fiilistä ja tunnelmaa epätäydellisyydestä jatkui pitkään (niin kuin jo tiedätte), ihan liian monta vuotta. Opin todella hyvin että en ole minkään näköinen ja kun ihan kaikkea; jopa mun naurua voi haukkua, niin täytyyhän mun olla ruma. Sairastuin siis ihan täysin väärään minäkuvaan. Tunsin itseni rumaksi.

Hmm. Millä oikeudella kukaan haukkuu ketään rumaksi? Miten voi sanoa toiselle että sulla on huono perse, sä oot ihan muodoton. Sulla on vinot hampaat.

Mistä nämä asiat opitaan? Mitä se haukkuja saa näistä?

Mikä mua satutti eniten?  Se että opin jo pienenä miltä haukkuminen tuntuu vai se että tuntematon haukkui mua mulatiksi kun värjäsin hiukseni tummaksi? Mä onneksi otin sen kyllä kohteliaisuutena. Mietin vaan että miltä rasismi oikeasti voikaan tuntua. Ihan kamalaa.

Oliko pahinta se kun yksi tyttö kerran kehui mua kasvotusten kauniiksi, sitten se meni nurkan taakse ja luuli että mä en kuule ja alkoi haukkumaan mua. Mulla on kuulemma niin vinot silmät. Mun täytyi olla jostain muualta kotoisin kun suomesta.

Vai oliko se satuttavinta se että sen jonka piti mua rakastaa, haukkui mua jatkuvasti, koko ajan. Vertasi muihin naisiin. Haukkui ääneen muiden edessä rumaksi. Haukkui mun ruuanlaittotaitoja. Halusi satuttaa ääneen sanoilla. Halusi alistaa.

 Vai sattuuko pahiten että kun jossain netin keskustelupalstalla käydään läpi kaikki toimenpiteet mitä mulle on tehty läpi. Mä olen tosiaan monen mielestä korjannut koko naamani. Mulla on tosiaan kuulemma poski-implantit. Jonkun mukaan olen pistänyt tuhansia hampaisiini, ja silti ne on huonot.

Mitä tällä oikeasti halutaan? Tämä maailma menee koko ajan lisää enenmmän ja enemmän siihen suuntaan että ulkonäköä voidaan arvostella ja ihan surutta. Halutaanko ihmisille vaan pahaa?

Työelämässä olen joskus aikoinani joutunut todistamaan sitä että omaan myös aivot. Parhaimmillaan menestymiseni jälkeen mulle ei käytävällä sanottu edes "Hei". Ihmeteltiin että miten se pystyi siinäkin vaativassa ja oikeasti aivoja tarvitsevassa asiassa onnistumaan.

Juu kyllä. Yritän jatkuvasti olla kauniimpi. Värjään hiukseni, laitan ripsiä, laitan meikkiä, valkaisen hampaitani, huuliin olen laittanut täytettä muutaman kerran. Kai mä olen yrittänyt korjata epätäydellisyyttäni. Vinouttani. Posket on omat. Naama on muuten ihan oma. Tyhmänä menin ottamaan lävistykset joista reijät jäljellä, mutta muuten se on mun ihan oma naama. Mun äidin ja isin sekoitus.Toki mun nenä on ehkä hitusen liian iso. Pitäiskö se leikata? Ja sit noi mun posket. Hmmm, saisko niitä kavennettua jollain. Miten? Kyllä mä vaikka mitä keksisin mitä vois parannella. Kuka sen maksaisi. Hah. 

 Miten mä olisin itseeni tyytyväinen näin 33-vuotiaana. Mitäköhän kaikkea mun pitäs tehdä. Ehkä ihan vaan uskoa siihen että mä olen kaunis niille joille sillä edes on merkitystä. Mä tykkään pukeutua korkokenkiin ja hameisiin. Mä tykkään olla tyttö. Mä en sitä lopeta. Kiitos, Äiti että sä olet opettanut mut olemaan arvostelematta ketään ääneen ulkonäönperusteella. Se ääneen haukkuminen meinaan sattuu. Sinä olet kaunein. Ulkoa ja sisäisesti. Sun sydän on kaunein.

 - Välillä on parempi olla hiljaa ja miettiä ehkä toisenkin kerran ennen kuin sanoo omia ääneen mielipiteitänsä -

 Kiitos ja anteeksi.

ps. kaikesta oppii; ehkä mä laitan vielä vähän punaisempaa huulipunaa huomenna ;) 

Mä muistan omasta lapsuudestani sen että pystyin aina puhumaan äidilleni. Ihan mistä tahansa. Oli oikeasti niin iso onni olla sen tunteen kanssa että tapahtui mitä tahansa niin olin aina kotiin tervetullut. Vielä tänäkin päivänä voin soittaa äidilleni ja kertoa huoleni. Itken taikka nauran, niin äiti on aina kuuntelemassa.  Mun äiti on paras.

Siltä mä olen oppinut myös sen että miten tärkeää on olla lapselleen oikeasti läsnä. Mun äiti oli läsnä mulle. 

Se tekisi mun eteen ihan mitä vain. Ja mä tekisin mun oman poikani eteen saman.

Me puhutaan paljon pojan kanssa. Välillä meillä on oikein kunnon keskustelu hetket ja ihan yllättäen. Ne tulee ihan pikkuiseni omasta halusta; 

”Äiti, voitasiko taas keskustella” ja sitten me keskustellaan.

Mun pikkuinen tietää että se voi kertoa mulle kaiken. Mä en tuomitse sitä. Myös pahatkin asiat pitää pystyä puhumaan, tunteet pitää osata purkaa sanoiksi. Sanoiksi ja puheeksi. Vaikka sanat loppuisi joskus ja vaikka olisi kuinka paha mieli; ei saa löydä, ei satuttaa. Ei ketään. Puhumalla pitää selvitä. Olen saanut tästäkin kuulla; Keskustelen kuulemma poikani kanssa ihan liikaa. Ei lapsen kanssa tarvitse puhua noin paljon. Oikeasti. En tajua tuota logiikkaa millään lailla. Voiko omasta lapsestaan välittää liikaa?

Onko väärin kysyä ja kuunnella omaa lastaan? Onko väärin uskoa omaa lastaan jos lapsi sanoo että sitä sattuu päähän? Eikö kahdeksan vuotias osaa muka tulkita kipua? Ei kuulemma.

Jokaiselta tulisi kysyä joka päivä että ”Mitä kuuluu?” Ja ennen kaikkea kuunnella se vastaus. Se voi sisältää vaikka mitä se vastaus. Oman lapsen ajatuksista ei muuten voi mitään tietää ellei niitä oikeasti kuuntele. Ja mä haluan kuunnella mun poikaani. Sanoo siihen kuka tahansa mitä tahansa. Mä olen sen äiti. Aina. Tapahtui mitä tapahtui.

Ethän sä voi ymmärtää kyllä millään mitä äidin rakkaus on.

Mun lapsi ja mä. Me ollaan aina suojeltu toisiamme. Vuosi ja kahdeksan kuukautta vanhana poika sanoi ekan kerran ääneen kolmisanasen lauseen. Oikeasti tämä ei ole kiva eikä kaunis muisto. Tämmöiset asiat pitäisi mun mielestä nyt näin jälkikäteen ajateltuna muistaa jotenkin eritavalla. Ei näin. Mutta mun pieni suojeli mua silloin. ”Iti, älä huua!!!” Niin se sanoi kun sä heitit kaljapullon lattialle ja levitit sen koko olohuoneen ympäri. Sitten se lasipullo vielä lensi lavuaariin. Kilinä vaan kävi.

 Mun pieni laittoi kädet leveälle mun ympäri ja siinä se vaipat jalassa puolusti mua henkeen ja vereen. 

- Sari - joka ei tiedä mitä sanoa... Niin tai no onneksi nyt on vuosi 2015.. 

Miksi annoin toisen hallita mua? Miten mä muutin itseni niin erilaiseksi? Miten musta tuli niin epävarma? Miksi epäilin omaa minuuttani? Kauneuttani ihmisenä, nuorena naisena?  En tiedä. En osaa vastata. Miksi en uskaltanut ottaa sitä askelta pois tuolta polulta aikaisemmin? Siksi ehkä että päällimäisin ajatus oli että ei itsestäni niin väliä, kunhan perhe pysyy yhdessä. Kyllä mä jaksan elää näin.

Mikä tekee ihmisestä sitten pahan toiselle? Kateus? Pelko? Viha? Viha ketä kohtaan? Miksi pahuutta pitää kierrättää? Miksi läheisiään haluaa satuttaa? Miksi haluaa satuttaa omaa rakastaan?

Ennen kuin tavattiin olin työssäkäyvä nuori tyttö. Asuin omassa vuokrakodissani. Kävin koulussa ja töissä. Aika oli kortilla. Vapaapäiviä ei ollut. Maksoin laskut itse. Opin elämää lisää joka päivä. Nautin muutaman tunnin viikossa harrastuksistani. Maksoin ne kalliit ratsastustunnit kaikki itse. Kärsinkö mä mahdollisesti tuolloin vielä nuoren ihmisen itsetunto-ongelmista? Varmasti. Olinhan mä ihan lapsi vielä. Olin helposti vietävissä.

Sitten me tavattiin.

Ihastuin, olin onnellinen. Sä olit niin kohtelias ja ystävällinen aina ja kaikkialla. Sulla oli paljon ystäviä. Nautit elämästä. Olit niin iloinen ihminen. Olit aina huomionkeskipiste. Olit mun silmiin niin karismaattinen omalla rennolla huumorintajullasi sekä valovoimaisuudellasi. Sait ihmiset nauramaan. Mä rakastuin. Halusin olla sun kanssa.

Sä muutit mun luo suoraan vanhempiesi luota. Et siihen mennessä ollut asunut päivääkään yksinään. Sä olit mua vanhempi.

Sitten se alkoi. Sä kiedoit mut sun pikkurillin ympärille ja sitten olikin myöhäistä. En vieläkään osaa sanoa miten se tapahtui. Alistava ja vähättelevä puhe. Se tehosi muhun. Kuulin niin usein että en kelpaa kenellekään – ja että saan olla NIIN kiitollinen että sä olet mun kanssa. Sitä alkoi pikkuhiljaa uskomaan kaiken kuulemansa ja sen miten mitätön mä olin..

Sä pyysit mua heti jättämään mun harrastuksen pois. Se oli liian kallista. Sun prätkän ylläpitoon piti totta kai säästää rahaa. Tietysti. Se oli tärkeämpi. Ehdottomasti.

Ajan saatossa sä hallitsit mun rahoja, niin että mulla oli pahimmillaan tilillä vaan sata euroa. Sata euroa piti riittää mun työmatkoihin ja lounasruokiini kuukaudessa. Se ei oikeasti riittänyt.  Mun piti siirtää kaikki rahat sun tilille. Sä päätit kaikesta. Mä en saanut uusia silmälaseja, enkä uusia piilolinssejä; kyllä sä pärjäät vielä noilla. Teippiä vaan noihin laseihin ja ne kyllä pysyy ihan hyvin kasassa.

Sun tupakka-askit toki oli ihan ilmaisia. Ja ne pullot. Ja sun vaatteet. Sä hallitsit kaikkea. Sitä ketkä oli mun ystäviä. Arvostelit mun sukulaisia. Arvostelit ihmisiä mun elämässä.  Jos mä puhuin jollekin liikaa tai hymyilin toiselle, niin helvetti oli taas irti. Sä olit ihan sairaalloisen mustasukkainen. Sit riitojen jälkeen pyysit anteeksi. Olit hellä mua kohtaan ja sanoit että ei enää koskaan. Ekan kerran kun lensin asfalttiin, mä itkin koko yön sun vieressä, sä halasit ja olit niin pahoillasi. Vannoit että noin ei tule koskaan tapahtumaan enää. Sä lupasit. Ja mä uskoin. Huokaus. 

Ei enää koskaan samanlaista tilannetta. Ei enää koskaan tyhjiä lupauksia. Ei enää pelkoa. Sen olen luvannut itselleni. Mä olen arvokkaampi.

Kauankohan mä maksan tota kymmentä vuotta itselleni takas? Kuinka monta vuotta mulla menee antaa itselleni anteeksi kaikki se mitä tapahtui?

Kuinka kauan mä murehdin sitä että miten se vaikuttaa mun poikaan, meidän poikaan. Meidän. Voi kun mä voisin sanoa sen ylpeydellä. Niin kuin äidin ja isän kuuluisi sanoa. Meidän lapsi. Tässä tapauksessa mä mietin sitä ihan väärin päin. Ajattelen ja tunnen väärin. Tai siis eihän omat tunteet voi olla vääriä mutta... Kyllä te varmasti ymmärrätte…

 Haluaisin onnellisen avioeron. Vaikka me ei oltas oltu luotuja toisillemme, niin voitasko jättää meidän poika näistä asioista kuitenkin pois. Niin että sen ei tarvitsisi tietää näin paljon tästä paskasta. Nyt pikkuinen tietää tasan tarkkaan kaikki summat mitä sä maksat elatusapua. Ihan tasan tarkalleen kaikki. Myös lapsilisän määrän. Sä olet hyvin tarkkaan kertonut kaikki nuo meidän pojalle. Niitä ei olisi tarvinnut jakaa lapselle.  Tietoja mitä lapsen ei tarvitse tietää. Mitä helvettiä sä oikein mietit tuossa vaiheessa kun kerroit noi? Halusit taas vaan hallita. Halusit haukkua mut. Halusit haukkua lapsen kautta mua. Etkö sä tajua, että sä teet pahaa tuolla tavalla pienelle ihmiselle joka ei ole mitenkään syyllinen tähän. Lopeta.

Sä näytit myös huoltajuuspaperit ja elatuspaperit meidän lapselle joka oli vähän yli yhdeksän vuotias. Voi että miltä se on voinut tuntua lukea niitä. Miettikää pienen lapsen kädet saa nuo paperit luettavaksi omalta isältään. Sen on täytynyt olla aivan kauhea tilanne. Tämä tapahtui vuosi sitten kun sain  yksinhuoltajuuden. Sitten kuulin kysymyksen että ”Äiti, miksi sä allekirjoitit sen?” Ymmärrän hyvin tuon kysymyksen. Mä kysyin samaa että  miksi tän piti mennnä näin pitkälle.

Milloin se meni liian pitkälle. Heti meidän ensitapaamisesta lähtien. Silloin jo. Mä en olisi ansainnut tuota helvetillistä tietä.

Helvetti oli siis mun elämässä normaalia. Olin 21 kun mua kuristettiin ja heitettiin lattialle. Sitten nostettiin taas uudestaan seinään. Nii ja jostain se otsaankin se jälki tuli.

Mä olin silloin käräjäoikeudessa töissä. Mä vaan kuihduin. Kaikki puhu mun painosta. Se oli jännää huomata että mä pystyin edes mun painoa kontrolloimaan. Jossain mä olin hyvä siis. Mä näin töissäni lähes päivittäin hakattujen naisten tarinoita.

Otin vastaan eropapereita, huivi pään ympärillä ja isot aurinkolasit kasvoilla. ”Hei, jättäisin avioerohakemuksen”. Ja sitten sama nainen tuli käsikädessä sen ihanan miehen kanssa seuraavana päivänä uudestaan siihen tiskille. Se oli kuullut sanan ANTEEKSI. Se hakemus peruttiin.

Se ei ole mitään rakkautta, että toista halutaan satuttaa ja hallita. Se ei ole kenenkään elämää. Kenenkään ei kuulu elää pelossa ja peläten sitä ihmistä jonka kuuluisi olla se läheisin. Mä katsoin myös niitä tarinoita töissäni jossa ei ollut niitä onnellisia loppuja. Moni nainen on kuollut oman miehensä käsien ansiosta. Moni nainen on raiskattu oman miehensä ansiosta. Liian moni. Älkää jääkö. Lähtekää heti kun näette ensimmäisenkin varoituksen.On se mies tai nainen joka pahoinpitelee. Se tulee vaan pahenemaan. Ja se voi mennä niin pahaksi että siitä ei ole helppoa toipua, ei ehkä koskaan.

Väkivallan muodot

Väkivaltaiset teot voivat olla luonteeltaan fyysisiä, seksuaalisia tai psyykkisiä tai kyse voi olla perustarpeiden tyydyttämisen estämisestä tai laiminlyönnistä. Väkivallan muodot esiintyvät harvoin yksinään. Väkivaltaa sisältävissä ihmissuhteissa ilmenee yleensä monia väkivallan muotoja samaan aikaan ja limittäin. Alla on kuvailtu, mitä eri väkivallan muodot pitävät sisällään.

·         Fyysinen väkivalta: esimerkiksi töniminen, lyöminen, potkiminen, tukistaminen, pään hakkaaminen, raapiminen, repiminen, ravistelu, ampuma- tai teräaseen käyttö, fyysisellä väkivallalla uhkailu

·         Henkinen väkivalta: esimerkiksi alistaminen, arvostelu, nimittely, halveksunta, kontrollointi, sosiaalisen kanssakäymisen rajoittaminen, voimakas mustasukkaisuus, eristäminen, tavaroiden hajottaminen, kotieläinten vahingoittaminen tai jollakin näistä tai esimerkiksi itsemurhalla uhkaaminen

·         Seksuaalinen väkivalta: esimerkiksi raiskaus, raiskauksen yritys tai seksuaalisen kanssakäymisen eri muotoihin painostaminen tai seksiin pakottaminen, seksuaalisella väkivallalla uhkailu, seksuaalinen halventaminen, pornografiaan pakottaminen, ehkäisyn käytön kieltäminen, aborttiin pakottaminen, seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rajoittaminen

·         Taloudellinen väkivalta: esimerkiksi itsenäisen rahankäytön estäminen, taloudelliseen päätöksentekoon osallistumisen estäminen tai pakottaminen omien rahojen antamiseen toisen käyttöön, taloudellisella väkivallalla uhkailu tai kiristäminen

·         Kaltoinkohtelu tai laiminlyönti: esimerkiksi lapsen, vanhuksen tai vammaisen henkilön jättäminen vaille hoitoa, apua tai huolenpitoa tilanteissa, joissa hän on ollut niistä riippuvainen, toisen ihmisen vahingoittaminen lääkkeillä, päihteillä, kemikaaleilla tai liuottimilla

·         Kulttuurinen tai uskonnollinen väkivalta: esimerkiksi uskonnolliseen vakaumukseen pakottaminen, väkivallalla uhkaaminen tai sen käyttö uskontoon tai kulttuuriin viittaamalla, kuten ns. kunniaväkivalta, uskontoon liittyvillä asioilla uhkailu

Lähisuhde- ja perheväkivallan ilmenemismuodot

Väkivalta ilmenee ihmissuhteissa eri tavoin riippuen osallisten elämäntilanteesta, iästä ja ajattelutavoista. Lähisuhde- ja perheväkivallassa voidaan erottaa tyypillisiä ilmenemismuotoja, joita on kuvattu alla. Näiden lisäksi väkivallalla voi olla monia harvinaisempia ilmenemismuotoja.

Parisuhdeväkivalta
Parisuhdeväkivalta on henkilön puolisoonsa tai entiseen puolisoonsa kohdistamaa väkivaltaa, joka voi olla muodoiltaan moninaista. Parisuhdeväkivalta on uhrille erityisen haavoittavaa, sillä se tapahtuu intiimissä ihmissuhteessa.

Seurusteluväkivalta
Seurusteluväkivalta on nuorten parisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa. Seurusteluväkivaltaan puuttuminen on tärkeää väkivallan kierteen katkaisemiseksi

lähde: https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/lahisuhde_perhevakivallan_ehkaisytyo/lahisuhde