Mä itkin salaa niin useasti.  Niin monta kertaa kyyneleet valui poskillani. Istuin yksin autossa ja mietin miten pystyn kävelemään meidän kotiovesta sisään. Mietin sitä että miten sä pitäisit musta enemmän, tai siis mun ulkonäöstä. Miten mä olisin sulle täydellinen.

Sä kehuit sun edellisiä tyttöystäviä. Minä olin sun "kainalossa" kun kehuit niitä mulle. Mä kuulin missä kenelläkin on tatuointi. Sä kerroit kuka oli paras ollut sängyssä. Sain kuulla niin tarkkaan kenen kroppa oli hyvä ja kenen ei. Sit mulkaisit mua ja sanoit että "sä oot ihan ok, tai ainakin melkein". Miten enempää voi toista haukkua ja satuttaa. Hitaasti mutta varmasti alaspäin. Niin se mun mitätöinti alkoi.

Sit mä katsoin peiliin ja totesin että olihan ne paljon paremman muotoisia.  Siis ne muut naiset. Olithan sä oikeessa. Kaikki muut oli mua kauniimpia. Kyllä mäkin sen näin. Mä olin ihan mitätön verrattuna niihin muihin. Mun täytyi siis tehdä jotain. Halusin olla sulle täydellinen. Tein kaikkeni että olisin sulle täydellinen. Sä haukuit mua ja mä yritin keksiä ratkaisua siihen ongelmaan että kelpaisin sulle. Mä aloin juosta.

Rakkautta nuo puheet ei voineet olla. Ne oli jotain ihan muuta. Ei kenenkään kuuluisi kuulla oman puolisonsa sanoina vastaavia lauseita.

Mun oma pakohetki todellisuudestani oli juostessa.

Juoksin. Juoksin niin paljon kuin pystyin. Se tehosi. Mun vyö meni koko ajan kireemmälle. Housut alkoi roikkumaan. Mä laihduin. Jos musta nyt tulisi se kaunein? Tulisihan? Ethän enää sitten vähättelisi mua? Ethän enää sitten ajattelisi niitä muita? Olisinko mä sulle kaunein jos vielä vähän laihdun? Ethän enää sitten nolaisi mua kaikkien edessä? Rakastaisitko sitten mua ilman ehtoja? Riittäisinkö mä sitten sulle? Olisinko mä sun arvoinen? Mä tovoin ja uskoin hyvään vielä silloin kun muutettiin 2003 tammikuussa meidän yhteiseen uuteen asuntoon. Halusin uskoa että jos mä olisin sulle kiltimpi, niin mä olisin sun rakkauden arvoinen. Jos olisin kiltimpi, sä et suuttuisi mulle niin usein.

Sisustettiin uutta kotia ja oltiin muka onnellisia. Sit tulikin se päivä kun mä painoin 38 kiloa. Olinko sulle riittävä? No en. Mä voin tosi huonosti. En syönyt. Enkä halunnut syödä. Jokainen suupala oli liikaa. Halusin tehdä pahaa kropalleni. Hain sitä täydellisyyttä ihan väärää kautta.. Menetin itseni ihan täysin. Ja järjen. Sairastuin väärään minäkuvaan. Ihannoin joka aamu, ihan joka aamu sitä vaa-an lukemaa. Se pieneni ja pieneni.

Olin minkälainen tahansa niin mä olin väärän kokoinen aina. Mä tein sen sun takia. Että mä kelpaisin sulle. Mä söin joka päivä täsmälleen samaa ruokaa. Kalorit varmaan joku 500 päivässä. Ja liikuin niin paljon että se vaaka ei vaan pysähtynyt. Mä olin koukussa siihen että se vaaka näytti aina joka päivä pikkasen vähemmän. Mutta aina se oli liikaa, sekin että se alkoi 3:sella se numero. Sairasta.

Mutta siitä mä pidin huolta että hymyilin kuitenkin sen kaiken surun keskellä ja näyttelin iloista. Miksi sitä tuhoaa omaa kroppaansa noin.. Oi, miksi? Onneksi en tuhonnut vartaloani ihan täysin. Saan olla kiitollinen että sain kuitenkin lapseni vaikka epäilin jossain vaiheessa että rikoin kroppani täysin laihuudellani. Poikani syntymän jälkeen onneksi ymmärsin miten arvokas oma kroppa on. Raskausaika muuttaa kroppaa ja äidin vartalo on yleensä aina merkkejä täynnä siitä että hän on Äiti. Niin on munkin kroppa. Jos mä en kelpaa tämmöisenä, niin sitten en kelpaa. Nyt mä onneksi osaan ajatella näitä asioita oikein. En enää koskaan halua juosta itsenäni hengiltä. En ainakaan yhdenkään miehen takia. Juoksen ja treenaan vieläkin, mutta niin että se ei aja mua hulluuteen. Eikä mun aika enää edes riittäisi enää niin aktiiviseen urheiluun, ei mitenkään  ;) Mä juoksen nykyään vaan asunnosta toiseen sunnuntaisin ;)

Miksi sä valitsit mut. Miksi minä?  Jos mä en sulle edes kelvannut niin olisit jättänyt mut väliin. Tai no. Joku muu olisi kärsinyt sitten. Ottaisin pois tuon kymmenen vuotta jos vaan voisin. Sä hajotit mut niin rikkinäiseksi. Täysin sirpaleiksi.

___________________

Kiitos kaikille lukijoilleni,. Teitä on ihan uskomattoman paljon. Kiitos kannustavista sanoistanne. Olette tärkeitä. Olen saanut Teiltä niin mahtavia viestejä. Jotkut Teistä on valitettavasti kokeneet vastaavaa kuin minä. Mutta Te olette selvinneet.

Olkaa ylpeitä itsestänne ja siitä mitä olette. Selvitään jatkossa yhdessä. Ja hymyillään paremmalle huomiselle. Onnesi voi olla seuraavan oven takana.

Mäkin olen selvinnyt ja pitkälle niin kuka tahansa muukin voi tehdä saman. 

Sari

Olla hyvä Äiti. Se on mun kiitos koko elämälle.

Kun sain tietää odottavani lastani, poikaani, olin onnellisempi kuin ikinä aikaisemmin. Tiesin heti että saan pojan, onnen itkusta ei ollut tulla loppua kun toiveeni kävi toteen ultrassa. Odotin sen pitkän 9 kk ajan joka ikinen päivä että milloin saan pienen syliini. Olin huolissani että onko kaikki hyvin. Huolissani siitä että miten mä osaan olla äiti? Mitä mä teen? Pärjäänkö mä? Miten työt ja lasten hoito?

Laitoin pikkuiseni huonetta valmiiksi, ostin kaiken mitä ajattelin Sinun tarvitsevasi. Tein kaiken sen eteen että pienellä olisi hyvä paikka mihin tulla. Rakastin jo. Rakastin siitä asti kun ne kaksi viivaa piirtyi siihen tikkuun.

Sitten tuli se päivä kun sain pienen syliini, itkin onnesta. Tiesin että mikään ei voi minulta tätä onnea ja rakkauden tunnetta viedä. Ne pienet ja samalla niin elämän janoiset tumman siniset silmät. Se katse. Mä olin äiti. 

Ne pienet kädet ja ihanan ruttuiset pienet kasvot. Mun oma pieni tuhisija. Vauvan tuoksu ja lämpö sylissäni. Rakastin olla äiti. Kaikki oli hyvin. Mutta samana iltana tuli jo ensimmäinen kuoppa äitiyden epätäydellisyyteen. Heti haukuttiin että en ole tarpeeksi hyvä äiti, sillä en osaa imettää. Vauvat itkee; ne itkee huonosta asennosta, nälästä, märästä vaipasta, kuumuudesta, kylmän tunteesta, väsymyksestä, ne kommunikoi niin. Se ei ole vastasynnyttäneen huonoa äitiyttä. Mä olin niin hormonien sekaisessa olotilassa ja ihmettelin että mitä nyt tapahtui, kuulinko oikein? Mä en siis osaa imettää joten olin siis huono äiti. Itkin ja itkin. Huono äiti heti ensimmäisenä päivänä. Enhän mä tässäkään nyt sitten voi onnistua. Olenko edes ansainnut äitiyttäkään?

Ne kultaiset kätilöt. Kiitos heille. He vannottivat mulle sen ensimmäisen yön aikana että kaikki on hyvin ja ei hätää maitoa riittää todella reippaasti ja että olen kuin syntynyt äidiksi – tuo lause oli yksi elämäni tärkeimmistä – se tuli tuntemattomalta ihmiseltä lapseni syntymäpäivänä. Ei siltä keneltä sitä odotin.

Olin epäröinyt, olin miettinyt että onnistunko mä. Oikeesti luulitko sä että en olisi miettinyt sitä että olenko tarpeeksi hyvä äiti ja että riitänkö mä ihan vaan tämmöisenä. Ja siinä mä sitten taas olin, totuuden äänen edessä. En riitä.

Nyt ei kuristettu. Nyt ei tönitty asfalttiin, mutta nyt haukuttiin ja pahasti. Helvetti että olin pihalla. Mut siitä eteenpäin mä tiesin minkä vuoksi taistella.

Sinun vuoksesi kulta teen kaikkeni. Meidän matka ei ole ollut se helpoin. Juuri tällä viikolla viimeksi sanoit minulle kun puhuttiin taas kaikki asiat halki mitä mielessäsi oli, että ei ole ollut helppoa aina ymmärtää kaikkea. ”Ei ollut kiva kun erositte isin kanssa, ja sitten kun ei tiennyt miten paljon mä näen isiä”. 

 Voi kun voisinkin kääntää kelloa taaksepäin ja antaa Sinulle ihan toisenlaisen elämän. Sen perheen jossa olisi kaikki hyvin. Ei riitoja. Ei pelokkaita hetkiä vaan onnea. 

 Viimeksi pari iltaa sitten ymmärsin, että miten hienoksi pojaksi oletkaan kasvanut. Oltiin yhdessä kaupungilla ja luettiin tarinaa sellaisesta jutusta missä vanhemmat eivät oikein pitäneet huolta lapsestaan, vaan he olivat humalassa.. Keskusteltiin pikkuiseni kanssa siitä miltä se mahtoi tuntua siitä lapsesta.. Puhuit niin viisaita ja harmiteltiin kun ei oikein voinut tehdä mitään. Kaikista tärkeintä oli se kun kiitit mua ja sanoit että onneksi sä Äiti olet ihan erilainen. Ja sitten  halasit. Illalla oltiin pyöräilemässä ja naurettiin yhdessä koko matka elämän hassutuksia ja juteltiin tytöistä ja kavereista ja minkälaista meidän elämä tulee olemaan. Mitä me voidaan tehdä. Oli niin kiva ilta yhdessä.

Mua harmittaa niin moni asia, miten en ole voinut antaa ja tarjota sitä parasta. En ole voinut tarjota sitä onnellista kotia Sinulle kun olet ollut ihan pieni. En ole viettänyt tarpeeksi aikaa leikeissä mukana. Joskus kun katsoit pikkukakkosta niin mua väsytti töiden jälkeen niin paljon, että nukahdin siihen tv:n ääreen sun vieressä. En ole tehnyt hienoja ateroita joka päivä. En aina kerennyt lukemaan kirjaa sulle kun halusit. Iltasaduista pidin kyllä kiinni niin pitkään, kun niitä halusit kuulla. Olen ollut liian vähän sun kanssa - jokainen vanhempi varmaan miettii näin. Liikaa töissä. Ja joskus olen tarvinnut sen vapaaillankin myös. Myönnän.

Voi että. Meidän elämä on välillä ollut valitettavasti niin kiireisiä hetkiä täynnä, sulla on uräiti.. Meidän rahat ei vaan olisi riittänyt siihen että mä olisin ollut kotona siihen asti ennen kuin Sinä olisit mennyt eskariin. Mä olen tehnyt ne valinnat elämässämme jotka sillä hetkellä on tuntunut parhaimmilta. Etkä sä varmaan olisi jaksanut katsoa vaan äidin naamaa kotosalla monta vuotta.. Nyt kun tiedän miten nautit kavereiden seurasta ja kaikesta uudesta, niin hulluksihan Sinä olisit mun kanssa kotona tullut. 

Nyt olet jo niin vanha että mä joudun välillä "vaatimaan" sun aikaa.  Hih! ;) Ja nyt mulla on aikaa tehdä töitä melkein kellon ympäri. Sulla alkaa olemaan niin paljon omia kavereita ja harrastuksia eikä äitiä ei enää tarvita niin paljon. 

Sä olet oppinut pärjäämään elämässäsi todella hyvin. Olet kohtelias ja välität muista. Kuulin tällä viikolla  kuinka olit koulussa tarjonnut tytöille takkiasi, kun heillä oli kylmä. Kyyneleet valui kun kuulin että kuinka Sinä pieni pidät huolta muista. Välität.  Jaat karkit kaikille tasan. Kaikille yhtä paljon! Teet jo töitä. Täysin omalla tahdillasi. Ja saat palkkaa. Ja siitä pienestäkin palkasta olet valmis antamaan mulle rahaa. Kulta rakas ne on sun. Säästä ne ihan mihin haluat. Äiti tienaa ihan itse omat rahat myös ;)

Olen mä jossain onnistunut. Olen onnistunut olemaan sulle se oikea Äiti. Joka päivä kuulen sen kuinka Ihana olen. Mä saan siitä kiittää mun omaa Äitiä että olen onnistunut. Se on tän kaiken takana. Kiitos Äiti. Hyvää Äitien Päivää jokaiselle äidille ihan jokaikinen päivä. Niillekkin joilla on se tyhjä syli, tai siitä puuttuu joku. ♡ 

Sinä olet arvokas ja tärkeä - Ihan jokainen meistä on.  

Olen aina miettinyt niin että Jokaiselta voi oppia jotain, jokainen vastaantulija on vierailija elämässämme hyvällä taikka pahalla. Joku jää pidemmäksi aikaa. Joku käy vain pikaisesti vierailemassa elämässäsi, pahoittaa ehkä mielesi, mutta silti opit häneltäkin jotain.  Olen aina ollut lapsenmielisen utelias toisia ihmisiä kohtaan. Innostun uusista tuttavuuksista helposti. Välitän helposti muista. Haluaisin pelastaa kaikki. Haluan kaikille hyvää. Se ehkä on se syy miksi olen myös tutustunut uusiin ihmisiin niin helposti. Olen ollut koko pienen elämäni hyvin aktiivinen ja aina kaikkialla mukana. Olen pienestä lähtien ollut rohkea puhumaan tuntemattomille ja olen aina ollut avoin ja helposti lähestyttävä. Olenkin siitä suuresti kiitollinen että minulla on niin upeita ihmisiä elämässäni mukana. Jokainen kohtaaminen on tärkeä, jokainen ystävyys sitäkin tärkeämpi. Näin olen ajatellut aina. Ystävällisiä kasvoja ei elämässä voi olla koskaan liikaa. Ystäviä, miehiä taikka naisia. Vaaleihoisia tai tummaihoisia, kaikki niin korvaamattomia. Upeita ihmisiä.

Ketään ei voi muuttaa. Ihminen muuttuu vain omasta tahdostaan. Miksi mä sitten muutuin pienemmäksi ja heikommaksi? Koin pelkoa. Pelko tekee ihmeitä. En enää osannut olla minä. Kadotin itseni. Kadotin iloisuuteni. Elämästäni tuli suorittamista ja viikonloppujen pelkäämistä. Oluen tuoksuisia viikonloppuja.

Miksi mä sallin tämän itselleni? En ikinä osaa sanoa siihen oikeaa vastausta. Tiedän että moni lukija miettii siellä ruudun takana samaa. Ehkä se on jollain tavalla ollut mun heikkoutta että olen sallinut tuon käytöksen. Heikkohan mä olin. Mikään tapahtumista ei kuitenkaan ole mun syy. Keneenkään ei saa käydä käsiksi, vaikka miten tuntisi häviävänsä verbaalisesti. Niinä pieninä hetkinä kun uskalsin avata sanallisen arkkuni, niin ne sanat ehkä sitten olikin liian vahvoja, ainakin sulle.. Muutaman kerran kun uskalsin väittää sulle vastaan ja yritin saada ääneni kuulumaan miten väärin se sun toiminta oli; se ei ollut oikea ratkaisu koskaan, silllä sain kyllä huomata sen hyvin pian ihossani. Pelko valtasi mut hyvin nopeasti. Olisimpa vaan ollut hiljaa.. Kun sä suutuit sun simät oli täynnä vihaa, niin pistävät vihaiset silmät. Jos mä väitin vastaan edes vähän,  sain huomata kohta makaavani lattialla. Niin ei siis voinut tehdä, myötäile Sari myötäile aina. Älä enää koskaan sano mitään vastaväitteitä, kaikki olisi silloin niin paljon paremmin.. Mun piti vaan hymyillä ja olla hiljaa. Näyttää edes niin nätiltä kuin oli mahdollista. Ehkä mun oli vaan opittava tuosta kaikesta nöyryyttä aika kauhealla tavalla. Mitäköhän mä olisin ilman noita hetkiä?

Kriisi. Ensimmäinen kriisi silloin kun sä myönsit että rakastat mua. Potkit autoa ja sanoit tuon lauseen. Olit niin kiukkuinen ja humalassa. Minä kaksikymppinen pikkuinen tyttö siinä itkien sun edessä. Sinä vannoit mulle rakkautta huutaen ja raivoten, et varmaan muista humalatilaltasi tuotakaan. En kai mä parempaa olisi ollut ansainnutkaan. Sä opetit mulle hyvin alussa jo sen että mä en ole minkään arvoinen. Haukuit mua samalla kun kehuit sun edellisiä tyttöystäviä. Haukuit sitä kuinka ruma mä olin. Kuinka kaikki muut oli niin paljon kauniimpia kuin minä. Sä nautit siitä kun näit että pienenin ja pienenin. Häpesin itseäni. Häpesin ja tuhouduin. Mitä muutakaan siinä voi tehdä kun sulle uskotellaan päivät pitkät kuinka epätäydellinen ihminen voi olla? Mä kehitin itselleni taidon olla mitätön. Ajattelin että kun en pidä itsestäni sen enempää meteliä, sä olisit tyytyväinen. Mä kehitin taidon hävittää itseni. Oppia olemaan olematon. Annoin sun hallita kaikkea. 

Me saatiin aivan ihana poika. 

Meidän perhe hajosi ja nyt mun poika joutuu nyt olemaan tässä välikädessä koko elämänsä. Mä olen aina vannonut että mä en ikinä eroa. En halua tehdä sitä lapselleni. Niin vain kävi.. Mä en ikinä ole halunnut lapseltani viedä isää pois. Lasten kuuluisi saada olla sekä isän että äidin kanssa ihan yhtä paljon. Niin tai siis jos se äiti ja isä ansaitsee sen lapsen. Rakkaudessa ja perheessä kunnoitus tulee ansaita joka päivä. Lapsi on siinä ihan yhtä oikeutetussa asemassa. Tottakai jokainen lapsi rakastaa omaa vanhempaansa, ja mä halusin että mun poika saa tutustua isäänsä ja olla sen kanssa. Meillä jokaisella on äiti ja isä. Aina se ei vain ole se helpoin tie. Valitettavasti. Mä menin naimisiin asti siksi että saisin pidettyä sen meidän ydinperheen yhdessä.

Ydinperhe. Onnellinen sellainen. Ei ollut kyllä meillä. Se oli ihan päin vastaista. Hetkiä siellä täällä kun jaksoin uskoa että jos tämä tästä. Ei se onnistunut.. Mä olin niin rikki siitä ajatuksesta että hajotan meidän perheen. Häpesin. Tunsin että olen epäonnistunut. Tulisin olemaan se joka sitä eroa haluaisi. Miten ja miten mä sen saisin ymmärtämäään että se voisi jättää sen oluen pois ja olla parempi isä lapselleen. Olla mukana perheensä elämässä joka päivä. Miksei se voi vaan muuttua? Miksi se ei halua että mulla on hyväolo? Miksi se haukkuu mua jatkuvasti. Mikään ei ollut hyvää mitä mä tein.. Mä en osannut sen mielestä siivota, en laittaa ruokaa, en osannut kävelläkkään oikein, en ollut hyvä äiti, en ollut mitään. Mä olin niin arvoton.. En osannut muutakuin pyytää anteeksi kaikkea. Aloin toimimaan kuin robotti. Tätä tämä elämä nyt vaan on. Ei se voikkaan olla aina ruusuilla tanssimista, mutta eikai sen kuuluisi tuntua tältä. Siltä että joutuu joka hetki miettimään mitä nyt tapahtuu, mikä tunnelma on? Onko se väsynyt? Oluttako taas? 

      

Näin jälkikäteen tuntuu todella hullulta että on tiedostanut ja ymmärtänyt nuo kysymykset kyllä.. Mutta jotenkin sitä vain halusi kieltää ja ajatella niin että onhan sitä muillakin vaikeaa ja että valitan turhasta. Pelko oli siis mun normaali olotila. Aivan kauheaa miettiä miten rikki se tunne sai mut.. Paikkailen vieläkin niitä sirpaleita.. Joku päivä ne on kaikki ehjiä. In One Piece. Joku päivä vielä kaikki on niin hyvin että mä pääsen niäistä epäilyksistäni eroon.