-Äiti sun pitää olla rehellinen-

Anteeksi.

Anna lapsi kulta pieni mulle anteeksi että sun ensimmäiset vuodet on ollut tuollaisia. Mä en osaa sanoin kuvailla sitä miten pahoillani olen. Kyyneleet ei ikinä lopu silloin kun mietin että miten sä olet joutunut elämään rikkinäisen lapsuuden. Mä haluasin niin korvata tuon kaiken. En mä vaan enää pysty. Se on ja pysyy.

 Mä rakastan sua enemmän kuin mitään. Onneksi sä olet kasvanut niin reippaaksi ja rohkeaksi pojaksi. Olet kuin kala vedessä melkein missä tilanteessa tahansa. Et pelästy helposti, mietit miksi ihmiset käyttäytyvät miten käytäytyvät, analysoit paljon. Juttelet mulle kaikesta. Yrität ymmärtää maailmaa. Ymmärrät enemmän kuin Sinun tarvitsikaan.

Kulta pieni kuinka tärkeä olet mulle. Sun vuoksi mä teen kaiken. Mä toivon että sä voisit joku päivä ymmärtää enemmän kuin minä näitä tapahtumia. Mä toivon että pystyt sun isäsi kanssa puhumaan joskus näistä. Sen sä olisit ansainnut. Sun kuuluu saada kysyä että miksi?

Jokainenhan meistä haluaa kysymyksiinsä vastauksia. 

Mä en kyllä ole kuullut kertaakaan kysymystä että miksi me erottiin.

Lapset vaistoavat ja aistivat niin paljon. Mä tiedän sen nyt niin hyvin kokemuksesta.

Mun poika kysyi kuusi ja puoli vuotiaana että onko isi lyönyt sua. Vastasin siihen että ”Puhutaan näistä sitten kun olet isompi”. Kuulin saman kysymyksen yhteensä kolmeen kertaan.  Sitten viimeisellä kerralla kuulin vähän hermostuneen kysymyksen perään että ”Äiti, sä olet aina sanonut että mun pitää olla rehellinen, niin kerro nyt onko isi lyönyt sua!” Mä vastasin siihen että kyllä valitettavasti on ja siksi me ei olla enää yhdessä.

Sitten mun pieni jatkoi kysymysten kanssa seuraavalla lauseella: Sattuko se? Sanoin että juu. Sitten puhe siirtyi vauhdikkaasti päivän tapahtumiin ja leikkeihin. Siinä se nyt oli. Mä kerroin sulle. Voi kulta pieni. Rakastan sua maailman eniten. Ei kukaan, ei mikään, ei koskaan.

Monta kertaa olen nyt sitten kuullut että olen aivopessyt lapseni. Olen kuulemma usuttanut nämä lauseet poikani päähään. En ole. Voi kun asia olisikin niin että poika ei olisi ollut tietoinen näistä tilanteista. Ensimmäistä kertaa toivon että tämä minun niin ihana ensimmäinen poikaystäväni olisi ollut oikeassa lauseidensa kera. Olisimpa keksinyt kaiken. 

Meidän lapsi on joutunut olemaan vieressä kun tietokone lensi lattialle. Mä olin taas tehnyt varmaan jotain värää.  Pelko oli sinä päivänä käsin kosketeltavaa. Olinkohan mä sanonut ääneen että älä juo enää. Meidän piti mennä katsomaan monsteriautoja tuolloin. Milloinkaan en ole niin paljon pelännyt pikkuiseni puolesta.

Mä tärisin kun otit pienen syliin sen jälkeen kun heitit tietokoneen lattialle. Pikkuisen tietokoneen. Olut haisi. Sä haisit. Pelkäsin että nyt sattuu pikkuista. Pelkäsin niin paljon. Ojensin kädet ja pikkuinen halusi tulla mun syliin. Itkin. Itkin niin paljon. Halasin poikaani.

 Pidin sitä kalleinta sylissä niin tiukasti ja menin toiseen huoneeseen. Mietin miksi ja miksi. Mietin että miten paljon  pahaa ja pelon tunnetta pitää meidän elämään tulla. Se oli sama vuosi kun jouduttiin päiväkodissa puhutteluun kehityskeskustelussa siitä kun isän äkkipikaisuus oli huomattu myös päiväkodissa.

Mä itkin ihan hulluna kun puolustin poikani isää. Niin mä siis puolustin. Luitte oikein. Sanoin että mun mies koskaan tekisi kenellekkään mitään. Se oli valetta. Itkin krotiilin kyyneleitä kun olisin halunnut että ne ihmiset siellä päiväkodissä olisi tajunnut mikä tilanne oli. Ei ne ymmärtänyt. Ja mä vaan puolustin.  Mua hävetti. Mua hävetti mun elämä. Mua hävetti se mitä mulle oltiin tehty. Kuinka sekaisin sitä ihminen voi mennä. 

Onneksi se olin vain minä ketä oltiin satuttettu fyysisesti. Olen kiitollinen siitä että mun pieni ei saanut naarmuakaan.

Sari

ps. Mä olen nyt niin paljon vahvempi. Mä selviän mistä vaan.