Ensirakkaus? Ei. Jotain ihan muuta.

Miksi annoin toisen hallita mua? Miten mä muutin itseni niin erilaiseksi? Miten musta tuli niin epävarma? Miksi epäilin omaa minuuttani? Kauneuttani ihmisenä, nuorena naisena?  En tiedä. En osaa vastata. Miksi en uskaltanut ottaa sitä askelta pois tuolta polulta aikaisemmin? Siksi ehkä että päällimäisin ajatus oli että ei itsestäni niin väliä, kunhan perhe pysyy yhdessä. Kyllä mä jaksan elää näin.

Mikä tekee ihmisestä sitten pahan toiselle? Kateus? Pelko? Viha? Viha ketä kohtaan? Miksi pahuutta pitää kierrättää? Miksi läheisiään haluaa satuttaa? Miksi haluaa satuttaa omaa rakastaan?

Ennen kuin tavattiin olin työssäkäyvä nuori tyttö. Asuin omassa vuokrakodissani. Kävin koulussa ja töissä. Aika oli kortilla. Vapaapäiviä ei ollut. Maksoin laskut itse. Opin elämää lisää joka päivä. Nautin muutaman tunnin viikossa harrastuksistani. Maksoin ne kalliit ratsastustunnit kaikki itse. Kärsinkö mä mahdollisesti tuolloin vielä nuoren ihmisen itsetunto-ongelmista? Varmasti. Olinhan mä ihan lapsi vielä. Olin helposti vietävissä.

Sitten me tavattiin.

Ihastuin, olin onnellinen. Sä olit niin kohtelias ja ystävällinen aina ja kaikkialla. Sulla oli paljon ystäviä. Nautit elämästä. Olit niin iloinen ihminen. Olit aina huomionkeskipiste. Olit mun silmiin niin karismaattinen omalla rennolla huumorintajullasi sekä valovoimaisuudellasi. Sait ihmiset nauramaan. Mä rakastuin. Halusin olla sun kanssa.

Sä muutit mun luo suoraan vanhempiesi luota. Et siihen mennessä ollut asunut päivääkään yksinään. Sä olit mua vanhempi.

Sitten se alkoi. Sä kiedoit mut sun pikkurillin ympärille ja sitten olikin myöhäistä. En vieläkään osaa sanoa miten se tapahtui. Alistava ja vähättelevä puhe. Se tehosi muhun. Kuulin niin usein että en kelpaa kenellekään – ja että saan olla NIIN kiitollinen että sä olet mun kanssa. Sitä alkoi pikkuhiljaa uskomaan kaiken kuulemansa ja sen miten mitätön mä olin..

Sä pyysit mua heti jättämään mun harrastuksen pois. Se oli liian kallista. Sun prätkän ylläpitoon piti totta kai säästää rahaa. Tietysti. Se oli tärkeämpi. Ehdottomasti.

Ajan saatossa sä hallitsit mun rahoja, niin että mulla oli pahimmillaan tilillä vaan sata euroa. Sata euroa piti riittää mun työmatkoihin ja lounasruokiini kuukaudessa. Se ei oikeasti riittänyt.  Mun piti siirtää kaikki rahat sun tilille. Sä päätit kaikesta. Mä en saanut uusia silmälaseja, enkä uusia piilolinssejä; kyllä sä pärjäät vielä noilla. Teippiä vaan noihin laseihin ja ne kyllä pysyy ihan hyvin kasassa.

Sun tupakka-askit toki oli ihan ilmaisia. Ja ne pullot. Ja sun vaatteet. Sä hallitsit kaikkea. Sitä ketkä oli mun ystäviä. Arvostelit mun sukulaisia. Arvostelit ihmisiä mun elämässä.  Jos mä puhuin jollekin liikaa tai hymyilin toiselle, niin helvetti oli taas irti. Sä olit ihan sairaalloisen mustasukkainen. Sit riitojen jälkeen pyysit anteeksi. Olit hellä mua kohtaan ja sanoit että ei enää koskaan. Ekan kerran kun lensin asfalttiin, mä itkin koko yön sun vieressä, sä halasit ja olit niin pahoillasi. Vannoit että noin ei tule koskaan tapahtumaan enää. Sä lupasit. Ja mä uskoin. Huokaus. 

Ei enää koskaan samanlaista tilannetta. Ei enää koskaan tyhjiä lupauksia. Ei enää pelkoa. Sen olen luvannut itselleni. Mä olen arvokkaampi.