Eron hetki ja se häpeä...

Me saatiin aivan ihana poika. 

Meidän perhe hajosi ja nyt mun poika joutuu nyt olemaan tässä välikädessä koko elämänsä. Mä olen aina vannonut että mä en ikinä eroa. En halua tehdä sitä lapselleni. Niin vain kävi.. Mä en ikinä ole halunnut lapseltani viedä isää pois. Lasten kuuluisi saada olla sekä isän että äidin kanssa ihan yhtä paljon. Niin tai siis jos se äiti ja isä ansaitsee sen lapsen. Rakkaudessa ja perheessä kunnoitus tulee ansaita joka päivä. Lapsi on siinä ihan yhtä oikeutetussa asemassa. Tottakai jokainen lapsi rakastaa omaa vanhempaansa, ja mä halusin että mun poika saa tutustua isäänsä ja olla sen kanssa. Meillä jokaisella on äiti ja isä. Aina se ei vain ole se helpoin tie. Valitettavasti. Mä menin naimisiin asti siksi että saisin pidettyä sen meidän ydinperheen yhdessä.

Ydinperhe. Onnellinen sellainen. Ei ollut kyllä meillä. Se oli ihan päin vastaista. Hetkiä siellä täällä kun jaksoin uskoa että jos tämä tästä. Ei se onnistunut.. Mä olin niin rikki siitä ajatuksesta että hajotan meidän perheen. Häpesin. Tunsin että olen epäonnistunut. Tulisin olemaan se joka sitä eroa haluaisi. Miten ja miten mä sen saisin ymmärtämäään että se voisi jättää sen oluen pois ja olla parempi isä lapselleen. Olla mukana perheensä elämässä joka päivä. Miksei se voi vaan muuttua? Miksi se ei halua että mulla on hyväolo? Miksi se haukkuu mua jatkuvasti. Mikään ei ollut hyvää mitä mä tein.. Mä en osannut sen mielestä siivota, en laittaa ruokaa, en osannut kävelläkkään oikein, en ollut hyvä äiti, en ollut mitään. Mä olin niin arvoton.. En osannut muutakuin pyytää anteeksi kaikkea. Aloin toimimaan kuin robotti. Tätä tämä elämä nyt vaan on. Ei se voikkaan olla aina ruusuilla tanssimista, mutta eikai sen kuuluisi tuntua tältä. Siltä että joutuu joka hetki miettimään mitä nyt tapahtuu, mikä tunnelma on? Onko se väsynyt? Oluttako taas? 

      

Näin jälkikäteen tuntuu todella hullulta että on tiedostanut ja ymmärtänyt nuo kysymykset kyllä.. Mutta jotenkin sitä vain halusi kieltää ja ajatella niin että onhan sitä muillakin vaikeaa ja että valitan turhasta. Pelko oli siis mun normaali olotila. Aivan kauheaa miettiä miten rikki se tunne sai mut.. Paikkailen vieläkin niitä sirpaleita.. Joku päivä ne on kaikki ehjiä. In One Piece. Joku päivä vielä kaikki on niin hyvin että mä pääsen niäistä epäilyksistäni eroon.