-Hengitän vaikka sattuu-

Anteeksianto

Miten antaa anteeksi? Antaa anteeksi mitä?

Kenelle? Itselleen vai sille joka mua satutti. Antaa anteeksi väkivallan teot? Sanat jotka tekivät musta pienempää ja heikonpaa ihmistä. Kenen pitäisi antaa anteeksi oman minuutensa häpäisy?

Miksi pitäisi antaa anteeksi. Helpottaisiko tämä sitten? Ja unohtaisinko sitten kaikki? 

Jos annan nämä anteeksi, onko kaikki sitten käsitelty? Loppuuko se kysymysten määrä? Loppuuko traumat mitkä näistä tilanteista on jäänyt? Jääkö kaikki tapahtumat sitten historiaan? Niin että niistä ei enää koskaan puhu. Valitettavasti niin se ei mene. Ei ainakaan minulla. Nämä asiat seuraavat minua varmasti aina. Sen olen hyväksynyt.

Jos joutuu lähimmässsä suhteessaan toistuvasti väkivallan kohteeksi, sitä kokee kauhun hetkiä ja  kriisejä toisensa perään. Sellaiseen väkivaltaan ei voi tottua. Sitä voi alkaa ymmärtämään. Sitä voi alkaa suvaitsemaan. Sitä voi alkaa odottamaan. Sitä kuvittelee ansaitsevansa sen. Mutta ei siihen koskaan totu. Ei koskaan. Äkkipikaisen luonteen taikka käyttäytymisen seuraamiseen harjoittuu. On hiljaa, jättää sanomatta omia mielipiteitään, yrittää olla olematta. Sitä oppii kävelemään varpaillaan jokaisessa tilanteessa, seuraten jokaista pienintäkin elettä ja liikettä. Yrittäen ennakoida kehonkieltä. Yritykseksi se kyllä aina jää. Se on täysi mahdottomuus ennakoida toisen ihmisen käyttäytymistä. Sitä vaan yrittää ja yrittää. Se rakkain ihminen myös pahoinpitelee, alistaa tai käyttää seksuaalisesti hyväksi, se tuhoaa ihmistä, vaikka niitä ei itselleen myöntäisikään.

Vastaavassa tilanteessa ollut ihminen ymmärtää miten vaikeaa voi olla tuollaisten tapahtumien jälkeen edes hengittää.

 Uhri usein peittelee sen pahan olon hymyilevän kuoren alle.

Uhri? Olenko mä uhri? Hassu tunne tulee kun kirjoittaa tuon sanan.. Miten uhrin tulee käyttäytyä? Onko uhri-sanan käyttämisessä se taika että hyväksyy tilanteen. En ole koskaan ennen sanonut ääneen sanaa uhri. Tai ainakaan näin voimakkaasti sitä myös tarkoittaen.

Se ailahteleva tunnelma, se kun ei tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, se tuhoaa perusturvallisuuden tunnetta. On sitten pieni lapsi tai aikuinen, kaikki kaipaavat kuitenkin sitä turvallisuuden tunnetta että kotona on hyvä olla.

Ikinä et tiedä mitä kotien ovien takana on, kaikki voi näyttää ulospäin niin hyvältä. Perheellä on ihana päivä tiedossa, oman lapsen ensimmäinen syntymäpäivä. Äiti järjestää synttäreitä innoissaan, seuraavaksi nousee riita, sitten se äiti itkee. Pahimman itkun ollessa ohi se äiti yrittää hillitä tunteitaan. Yrittää siivota vielä viimeiset sotkut pois ennen kuin vieraat astuvat ovesta. Kello menee eteenpäin. Vieraat ovat tulleet jo pihalle. Viimeinen vilkaisu peiliin; Peitä äkkiä kyyneleiden jäljet. Älä näytä että sulla on paha olo. Hymyile. Ja halaa sitä sun miestä. Näytä ihmisille että kaikki on hyvin. Niin ne sitten ehkä uskoo. Ja sitten sitä uskoo itsekkin että kaikki on hyvin.

Se miten hienosti kukin osaa esittää tai olla esittämättä näissä tilanteissa on täysin mahdotonta kertoa taikka ennustaa.

Kukaan ei voi tietää miten vastaavassa tilanteessa käyttäytyisi. Neljä seinää voi kätkeä niin paljon. Mä olen myös valitettavasti nähnyt näitä hetkiä myös työssäni. Olen kohdannut useita asiakkaitani ketkä puhuvat samaa kieltä mun kanssa. Liian monta kertaa olen tajunnut asiakkaan luona että mikä tilanne siellä seinien taakse on kätkeytynyt.

Itse yritin aina piilottaa kyyneleitäni viimeiseen pisteeseen asti. Sitten joku ymmärsi ehkä mikä tilanne on menossa. Sitten en enää voinutkaan piilottaa mitään. Se riitti kun joku kysyi että; ”Mitä kuuluu? Miten sä oikeasti voit? Ja se puro oli valmis hajoamaan. Silti mä menin aina kotiin vaikka aloin ymmärtämään jollain tasolla että nämä asiat eivät ole normaalia. Onneksi mä kuitenkin puhuin. Se on vienyt mut eteenpäin.

Kiitos sinne ruudun taakse. Olen saanut lukuisia yhteydenottoja ja viestejä. Jokaisen olen lukenut. Valitettavasti kaikkiin en millään ole kerennyt vastaamaan. Viestit mitä olen saanut ovat sisältäneet kannustusta, ihmetystä, ymmärrystä. Eniten ehkä on kysytty että miten olen selvinnyt. En edes itse tiedä tuohon vastausta. Olenko selvinnyt? Olen antanut anteeksi ja siirtynyt elämässäni eteenpäin? Kyllä, olen antanut itselleni anteeksi. Unohda en koskaan.

-Sari