... Ihanan lauantai-illan ajatuksia ... Sekä ajatuksia ystävyydestä.. <3

Ihana viikko takana <3

Töissä onnistumisia ja
onnellisia asiakkaita. Sekä niin paljon viestejä viimeisen blogi-kirjoitukseni
jälkeen.

 <3 Kiitos <3  

Moni on
kirjoittanut minulle tuosta viimeisestä postauksestani... Moni on siis
viettämässä yksinäistä joulua.. Hassua todeta näin mutta kiitos palautteestanne, ensi joulu on sitten Teidän.. Toivottavasti ymmärätte mitä tarkoitan..

Kirjoituksianne on oikeasti ihana
lukea. Ja se kun tiedän että joku siellä ruudun takana lukee näitä mun tekstejä niin se
tunne laittaa mua kirjoittamaan enemmän ja enemmän. Kiitos siis että ootte
olemassa <3 Ja olkoon syy mikä tahansa miksi tätä luette, niin olette mulle
tärkeitä.

Teitä on oikeesti niin paljon että en ikinä olisi kuvitellutkaan että
mun ajatuksia luettaisiin näillä määrin.. Mähän oon vaan mä. Ihan tavallinen
tyttö. Äiti nykyään. Mutta oikeesti oon vaan aika Keravalainen pieni tyttö.
Heh. Juu siellä mä asuin lapsuuteni tai siis nuoruuteni.. Me muutettiin
Helsingistä keravalle kun olin kuusi vuotta. Siellä siis vietin kouluvuoteni..  

....Yksi ystävä tällä viikolla sanoikin mulle että
jotenkin niin hassua miten tavallinen olenkaan - ja mä otin sen
kohteliaisuutena. Mä oon oikeesti se pieni tyttö joka yrittää vaan oppia päivä
päivältä lisää tästä elämästä.. Mä oon tyttö joka ei oo koskaan valmis. Älkääkä
nyt vetäkö mitään johtopäätöksiä siellä; en ole koskaan edes miettinyt että
olen mitenkään erikoinen mutta se kun joku sanoo että "Sä olet niin tavallinen",
niin senhän voi ottaa kahdella tapaa.. Mulle se oli kohteliaisuus.

 Tähän viikkoon
mahtuu myös hyvin syvällisiä keskustelua ystävien kanssa. Se on oikeasti niin
suuri onni että on elämässä sellaisia ystäviä mitä mulla on <3 Mä olen vääntänyt kyyneleitä meidän keskustelujen aikana ja se ei ole ollenkaan pahaksi. Se että osataan yhdessä puhua asioista on mun mielestä vaan sen merkki että ollaan tarpeeksi vahvoja miettiäksemme myös niitä kipeitä asioita.. Niitä valitettavasti kuitenkin meillä kaikilla todennäköisesti on.. Tuskin kukaan pääsee tästä maailmasta kolhutta. Kenenkään elämää ei voi verrata. Ja toisen pienempi murhe on oikeesti paljon vakavempi mitä voit kuvitellakaan. Ja se on täysin sallittua. Meillä on kaikilla oikeus tunteisiimme. Eikä niitä voi verrata.

Ystävä joka tuntee sut niin hyvin ja tietää että mitä
tarkoitat oikeasti puheillasi on oikeesti aarre. Sellaisen ystävän kanssa ei tarvitse miettiä yhtään mitä sanoo. Se ystävä ei tuomitse sua. Se kuuntelee ja on siinä vieressä vaikka mikä olisi. Toki aina ihmisten kanssa täytyy
muista se että me kaikki kasvetaan ja muututaan ja joskus aikuisiälläkin voi
tulla tilanteita vastaan missä ei olla enää samalla rivillä sen ystävyyden
kanssa.. Mutta se on ihan maailman mahtavinta kun voi vielä tänäkin päivänä ja
näin vanhana löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Niitä kadonneita ihmisiä mitkä on
olleet aikaisemmin jossain muualla ja nyt on siinä vieressä missä niiden kuulukin
olla. Kiitos.

Rakastan keskusteluita. Uusien ja "vanhojen" tuttujen
kanssa. Rakastan miettiä asioita usealta erikantilta. Sekä tottakai myös
keskustelen omista asoistani ysävieni kanssa ja samalla analysoin itseäni
ääneen ystävän kera. Kun puhuu itse itsestään jollekin toiselle (tai
peilikuvalleen :D )  voi myös löytää
totuuden siemenen omiin ajatuksiin omien sanojensa kautta.. Kokeilkaa joskus :D
Hih! ... Mä oon ollut aina kova miettimään asioita ja se piirre mussa ei taida
ikinä kadota. Muistan joskus ehkä n. kymmenen vuotiaana aloittaneeni tämän
miettimisen.. Joskus olisi hyvä että voisi vain painaa off-äppäintä ja unohtaa
ajatuksensa. No sitä näppäintä odotellessa..

Jollainlailla koen myös että mun poika on aikalailla
samassa veneessä. Ajatukset on isoja jo nyt niin pienellä ihmisellä. Ne meidän
keskustelut on oikeesti joskus sellaisia että en kuvittelisi keskustelevani
vain 11-vuotiaan kanssa.. Tai sit mä oon paljon lapsen mielisempi kuin mun
poika :D ... Taisin juuri tällä viikolla sanoa ääneen että "Kiitos että saan
kasvaa äitinä kanssasi." Äitiys opettaa joka päivä jotain uutta.. Tämä tie on
loputon. Tänään juuri poikani oli leffassa hyvän ystävän kanssa iltamyöhään ja
hitto mikä stressi oli siitä että selviääkö ne hyvin! Kauheta kamppailaua tää oikeesti välillä on! Miten paljon lapsiin pitää
luottaa ja missäkin vaiheessa?! Miksi ei tähän ole jotain käsikirjaa!

 Mutta kaikki siis hyvin ja ilta oli onnistunut ja oli hyvä leffa :D Ikärajaa olisi kuulemma ollut hyvä nostaa... Hih ;)

Joka kerta kun näin äitinä huomaa että taas ollaan menty jonkun
rajapyykin yli ja lapsi on taas askeleen enemmän isompi kuin eilen olikaan,
niin mun sydän pakahtuu! Toisaalta onnesta ja ylpeydestä mutta samalla myös
haikeudesta siitä että mun lapsi on jo iso poika.

 Voi että.. No muistot säilyy
aina kyllä myös <3 Tarkoitan siis niitä ensimmäisten vuosien muistoja joita
välillä  niin haikeudella muistelen.. Pienempi
lapsi on niin paljon helpompi pitää tuossa lähellä. Ja se huoli on on jollain
lailla pienempi kun sen koko ajan näkee.. Nyt mitä isommaksi nuo tulee niin
sitä enemmän pois ne on vanhempien silmistä. Ja  se lapsen oma aika alkaa olemaan
tärkeämpää koko ajan..

 Höh..
tulipa hassu olo.. Siitä on oikeesti jo yli yksitoista vuotta kun sain poikani
syliini ekan kerran.. ja niin upea käytöksinen ja niin ystävällinen poika
hänestä on tullut. Sekä ahkera! Ensiviikolla taas menemme kuvauksiin eli poikani ura jatkuu ja jatkuu taasen :) Olen mä kyllä jossain onnistunut! <3 Se on pakko myöntää. Se on
myös se tärkein asia. Toivottavasti puhun vielä kaikkien teinivuosien jälkeen
näin pojastani.. Hih ;)  

Tervesin kauhulla teinivuosia odottelava äiti ;)

Ps. tuo lause on sanottu pilkesilmäkulmassa..
Tervetuloa vaan seuraavatkin vuodet, yhdessä me kasvetaan niidenkin yli
onnistuneesti <3