Kärsimys

Mä itkin salaa niin useasti.  Niin monta kertaa kyyneleet valui poskillani. Istuin yksin autossa ja mietin miten pystyn kävelemään meidän kotiovesta sisään. Mietin sitä että miten sä pitäisit musta enemmän, tai siis mun ulkonäöstä. Miten mä olisin sulle täydellinen.

Sä kehuit sun edellisiä tyttöystäviä. Minä olin sun "kainalossa" kun kehuit niitä mulle. Mä kuulin missä kenelläkin on tatuointi. Sä kerroit kuka oli paras ollut sängyssä. Sain kuulla niin tarkkaan kenen kroppa oli hyvä ja kenen ei. Sit mulkaisit mua ja sanoit että "sä oot ihan ok, tai ainakin melkein". Miten enempää voi toista haukkua ja satuttaa. Hitaasti mutta varmasti alaspäin. Niin se mun mitätöinti alkoi.

Sit mä katsoin peiliin ja totesin että olihan ne paljon paremman muotoisia.  Siis ne muut naiset. Olithan sä oikeessa. Kaikki muut oli mua kauniimpia. Kyllä mäkin sen näin. Mä olin ihan mitätön verrattuna niihin muihin. Mun täytyi siis tehdä jotain. Halusin olla sulle täydellinen. Tein kaikkeni että olisin sulle täydellinen. Sä haukuit mua ja mä yritin keksiä ratkaisua siihen ongelmaan että kelpaisin sulle. Mä aloin juosta.

Rakkautta nuo puheet ei voineet olla. Ne oli jotain ihan muuta. Ei kenenkään kuuluisi kuulla oman puolisonsa sanoina vastaavia lauseita.

Mun oma pakohetki todellisuudestani oli juostessa.

Juoksin. Juoksin niin paljon kuin pystyin. Se tehosi. Mun vyö meni koko ajan kireemmälle. Housut alkoi roikkumaan. Mä laihduin. Jos musta nyt tulisi se kaunein? Tulisihan? Ethän enää sitten vähättelisi mua? Ethän enää sitten ajattelisi niitä muita? Olisinko mä sulle kaunein jos vielä vähän laihdun? Ethän enää sitten nolaisi mua kaikkien edessä? Rakastaisitko sitten mua ilman ehtoja? Riittäisinkö mä sitten sulle? Olisinko mä sun arvoinen? Mä tovoin ja uskoin hyvään vielä silloin kun muutettiin 2003 tammikuussa meidän yhteiseen uuteen asuntoon. Halusin uskoa että jos mä olisin sulle kiltimpi, niin mä olisin sun rakkauden arvoinen. Jos olisin kiltimpi, sä et suuttuisi mulle niin usein.

Sisustettiin uutta kotia ja oltiin muka onnellisia. Sit tulikin se päivä kun mä painoin 38 kiloa. Olinko sulle riittävä? No en. Mä voin tosi huonosti. En syönyt. Enkä halunnut syödä. Jokainen suupala oli liikaa. Halusin tehdä pahaa kropalleni. Hain sitä täydellisyyttä ihan väärää kautta.. Menetin itseni ihan täysin. Ja järjen. Sairastuin väärään minäkuvaan. Ihannoin joka aamu, ihan joka aamu sitä vaa-an lukemaa. Se pieneni ja pieneni.

Olin minkälainen tahansa niin mä olin väärän kokoinen aina. Mä tein sen sun takia. Että mä kelpaisin sulle. Mä söin joka päivä täsmälleen samaa ruokaa. Kalorit varmaan joku 500 päivässä. Ja liikuin niin paljon että se vaaka ei vaan pysähtynyt. Mä olin koukussa siihen että se vaaka näytti aina joka päivä pikkasen vähemmän. Mutta aina se oli liikaa, sekin että se alkoi 3:sella se numero. Sairasta.

Mutta siitä mä pidin huolta että hymyilin kuitenkin sen kaiken surun keskellä ja näyttelin iloista. Miksi sitä tuhoaa omaa kroppaansa noin.. Oi, miksi? Onneksi en tuhonnut vartaloani ihan täysin. Saan olla kiitollinen että sain kuitenkin lapseni vaikka epäilin jossain vaiheessa että rikoin kroppani täysin laihuudellani. Poikani syntymän jälkeen onneksi ymmärsin miten arvokas oma kroppa on. Raskausaika muuttaa kroppaa ja äidin vartalo on yleensä aina merkkejä täynnä siitä että hän on Äiti. Niin on munkin kroppa. Jos mä en kelpaa tämmöisenä, niin sitten en kelpaa. Nyt mä onneksi osaan ajatella näitä asioita oikein. En enää koskaan halua juosta itsenäni hengiltä. En ainakaan yhdenkään miehen takia. Juoksen ja treenaan vieläkin, mutta niin että se ei aja mua hulluuteen. Eikä mun aika enää edes riittäisi enää niin aktiiviseen urheiluun, ei mitenkään  ;) Mä juoksen nykyään vaan asunnosta toiseen sunnuntaisin ;)

Miksi sä valitsit mut. Miksi minä?  Jos mä en sulle edes kelvannut niin olisit jättänyt mut väliin. Tai no. Joku muu olisi kärsinyt sitten. Ottaisin pois tuon kymmenen vuotta jos vaan voisin. Sä hajotit mut niin rikkinäiseksi. Täysin sirpaleiksi.

___________________

Kiitos kaikille lukijoilleni,. Teitä on ihan uskomattoman paljon. Kiitos kannustavista sanoistanne. Olette tärkeitä. Olen saanut Teiltä niin mahtavia viestejä. Jotkut Teistä on valitettavasti kokeneet vastaavaa kuin minä. Mutta Te olette selvinneet.

Olkaa ylpeitä itsestänne ja siitä mitä olette. Selvitään jatkossa yhdessä. Ja hymyillään paremmalle huomiselle. Onnesi voi olla seuraavan oven takana.

Mäkin olen selvinnyt ja pitkälle niin kuka tahansa muukin voi tehdä saman. 

Sari