Kriisin ratkaiseminen edellyttää uusien taitojen kehittymistä.

Sinä olet arvokas ja tärkeä - Ihan jokainen meistä on.  

Olen aina miettinyt niin että Jokaiselta voi oppia jotain, jokainen vastaantulija on vierailija elämässämme hyvällä taikka pahalla. Joku jää pidemmäksi aikaa. Joku käy vain pikaisesti vierailemassa elämässäsi, pahoittaa ehkä mielesi, mutta silti opit häneltäkin jotain.  Olen aina ollut lapsenmielisen utelias toisia ihmisiä kohtaan. Innostun uusista tuttavuuksista helposti. Välitän helposti muista. Haluaisin pelastaa kaikki. Haluan kaikille hyvää. Se ehkä on se syy miksi olen myös tutustunut uusiin ihmisiin niin helposti. Olen ollut koko pienen elämäni hyvin aktiivinen ja aina kaikkialla mukana. Olen pienestä lähtien ollut rohkea puhumaan tuntemattomille ja olen aina ollut avoin ja helposti lähestyttävä. Olenkin siitä suuresti kiitollinen että minulla on niin upeita ihmisiä elämässäni mukana. Jokainen kohtaaminen on tärkeä, jokainen ystävyys sitäkin tärkeämpi. Näin olen ajatellut aina. Ystävällisiä kasvoja ei elämässä voi olla koskaan liikaa. Ystäviä, miehiä taikka naisia. Vaaleihoisia tai tummaihoisia, kaikki niin korvaamattomia. Upeita ihmisiä.

Ketään ei voi muuttaa. Ihminen muuttuu vain omasta tahdostaan. Miksi mä sitten muutuin pienemmäksi ja heikommaksi? Koin pelkoa. Pelko tekee ihmeitä. En enää osannut olla minä. Kadotin itseni. Kadotin iloisuuteni. Elämästäni tuli suorittamista ja viikonloppujen pelkäämistä. Oluen tuoksuisia viikonloppuja.

Miksi mä sallin tämän itselleni? En ikinä osaa sanoa siihen oikeaa vastausta. Tiedän että moni lukija miettii siellä ruudun takana samaa. Ehkä se on jollain tavalla ollut mun heikkoutta että olen sallinut tuon käytöksen. Heikkohan mä olin. Mikään tapahtumista ei kuitenkaan ole mun syy. Keneenkään ei saa käydä käsiksi, vaikka miten tuntisi häviävänsä verbaalisesti. Niinä pieninä hetkinä kun uskalsin avata sanallisen arkkuni, niin ne sanat ehkä sitten olikin liian vahvoja, ainakin sulle.. Muutaman kerran kun uskalsin väittää sulle vastaan ja yritin saada ääneni kuulumaan miten väärin se sun toiminta oli; se ei ollut oikea ratkaisu koskaan, silllä sain kyllä huomata sen hyvin pian ihossani. Pelko valtasi mut hyvin nopeasti. Olisimpa vaan ollut hiljaa.. Kun sä suutuit sun simät oli täynnä vihaa, niin pistävät vihaiset silmät. Jos mä väitin vastaan edes vähän,  sain huomata kohta makaavani lattialla. Niin ei siis voinut tehdä, myötäile Sari myötäile aina. Älä enää koskaan sano mitään vastaväitteitä, kaikki olisi silloin niin paljon paremmin.. Mun piti vaan hymyillä ja olla hiljaa. Näyttää edes niin nätiltä kuin oli mahdollista. Ehkä mun oli vaan opittava tuosta kaikesta nöyryyttä aika kauhealla tavalla. Mitäköhän mä olisin ilman noita hetkiä?

Kriisi. Ensimmäinen kriisi silloin kun sä myönsit että rakastat mua. Potkit autoa ja sanoit tuon lauseen. Olit niin kiukkuinen ja humalassa. Minä kaksikymppinen pikkuinen tyttö siinä itkien sun edessä. Sinä vannoit mulle rakkautta huutaen ja raivoten, et varmaan muista humalatilaltasi tuotakaan. En kai mä parempaa olisi ollut ansainnutkaan. Sä opetit mulle hyvin alussa jo sen että mä en ole minkään arvoinen. Haukuit mua samalla kun kehuit sun edellisiä tyttöystäviä. Haukuit sitä kuinka ruma mä olin. Kuinka kaikki muut oli niin paljon kauniimpia kuin minä. Sä nautit siitä kun näit että pienenin ja pienenin. Häpesin itseäni. Häpesin ja tuhouduin. Mitä muutakaan siinä voi tehdä kun sulle uskotellaan päivät pitkät kuinka epätäydellinen ihminen voi olla? Mä kehitin itselleni taidon olla mitätön. Ajattelin että kun en pidä itsestäni sen enempää meteliä, sä olisit tyytyväinen. Mä kehitin taidon hävittää itseni. Oppia olemaan olematon. Annoin sun hallita kaikkea.