Lähteminen.

Mietin ja puntaroin meidän suhdetta ja olin aivan hukassa. Mä en olisi missään nimessä halunnut rikkoa ydinperhettäni. En olisi. Mutta en mä voinut hengittääkään enää ilman että olisin miettinyt milloin seuraava riita on taas päällä. Laitoinko roskat väärään pussiin. Niin tosiaan niinkin voi tehdä. Siitä voi saada aikaan hirveän riidan.

Ostin auton. Omilla rahoillani. Päätin ostaa sen sillä tiesin että se viimeinen niitti tulee lähiaikoina. Se kesä oli ihan kauhea. Oltiin mökillä juhannuksena. Mä luulin tulevani lasten juhannukseen kun siellä oli muitakin lapsia. Mutta mitäpä vielä. Kello kolme torstaina keskellä päivää humalassa koko seurue. Kuulemma ihan ok juhannuksena. Ei mun mielestä.

Mä olin varmaan hirveen nipo kun en suostunut juomaan. Pieni oli vasta vuos ja kahdeksan kuukautta. Ihan pieni siis. Päivä meni miten meni. Nukuttiin meidän perheen kera toisessa mökissä ja ne juhlat jatkui siellä yömyöhään. Mä nukutin meidän pientä silloin varmaan joku kaksi tuntia. Pikkuinen ei millään meinannut saada unenpäästä kiinni. Itkeskeli vaan ilmeisesti mahakipuaan. Mä hyssyttelin ja lauloin. Samalla kuuntelin että missä ihmeessä mä olin. En voinut uskoa että se juhannus menisi niin. Kaljaa. Olutta. Siidereitä. Ei se ollut lasten juhannus. Ei lasten pidä olla tuommoisissa paikoissa.

Mä olisin kaivannut edes yhden kysymyksen silloin kun yritin auttaa pientä nukahtamaan. Edes yhden. ”Onko sulla kaikki hyvin, tarviitko apua?” Mutta ei, se olut oli paljon tärkeämpää.

Sitten kun sain pojan nukahtamaan päätin mennä katsomaan yötöntä yötä siihen mökin rappusille ja päätin juoda puolikkaan siiderin, kaadoin siis itselleni yhden lasillisen. En jaksanut yhtään mitään siinä vaiheessa.  Olin aivan poikki. No sitten tämä vastuutuntoinen ihminen tuli kysymään että miksi en tulisi sinne grillaamaan heidän kanssaan. Sanoin siihen vähän kärttyisesti takaisin että en vaan jaksa, että ei kiitos. Kysyin myös että eikö tullut mieleen tulla kysymään että olisiko mulla ollut vaikka vessahätä. Sitten mulle vannotettiin rakkautta ja oltiin pahoillaan siitä että ei tajuttu tulla auttamaan. No se hetki muuttui ihan minuutin sisään. Ensiksi sanottiin tosiaan kuinka paljon rakastetaan ja seuraavaksi olikin otsahedarin vuoro. Tiedättekö sen? Otetaan toisen hartijoista kiinni ja kolautetaan oma otsa lujaa toisen otsaan. Se sattuu.

Mä en jaksanut enää edes itkeä. Menin vaan nukkumaan. En saanut kyllä nukuttua sinä yönä.  Mua pelotti taas. Mun oli vaan selvittävä ilman sitä pelkoa, koska meidän poika oli siinä lähellä. Mun oli oltava se vahva. Meidän lapsi teki musta vahvan.  Mä selvisin siitä pelkotilasta pois.

Yksi aikuisista tippui kännissä veteen ja sitten yksi niistä lapsista huusi hulluna että ”Isi kuolee…” Mä heräsin torkkumisestani tohon huutoon, se yksi isi ei onneksi kuollut, tää yksi sankari pelasti sen. Ja sitä urotyötä varmaan juhlittiin sitten sen jälkeen, oikein koko porukalla.

Pyöritin edelleen päätäni että mitä ihmettä, missä mä olen. Tämä yksi tuli nukkumaan viiden aikaan ja siihen asti olin hereillä ja kuuntelin sitä juhlintaa. Aamulla poika heräsi seitsemältä. Kaksi tuntia unta takana. Ja mä päätin lähteä.

Aloin samantien pakata tavaroitani ja lähdin ajamaan kohti tuntematonta ja toivoin että pikkumies nukkuisi sen matkan. No eihän se koko matkaa nukkunut, mutta viihtyi ihmeen hyvin takapenkillä. Kai se oli väsynyt. Olihan se vaistonut edellisenä iltana mun hermostumisen. Siksi se ei varmaan nukahtanut siihen mun syliin. Lapsi vaistoo sen tunnetilan kun kaikki ei ole hyvin.  Mutta siinä automatkalla meillä oli kaikki hyvin. Mä lauloin. Soitin mun äidille ja itkin pahaa oloani. Mentiin pojan kanssa kotiin. Oltiin turvassa. Mä olin niin voittaja silloin. Hymyilin.

-Sari