- Mä en enää kestä -

Mä en enää kestä tätä.

Nyt riitti. Mä en enää pysty tähän. Mä lopetan tän nyt jos tää ei ala normalisoitumaan. Sun täytyy valita. Sun perhe tai olut. Kumpi? Helvetti. Haluatko sä oikeasti tuhota sun perheen oluen vuoksi?!

Miten sä voit elää näin? Mä en pysty tähän, mutta en halua rikkoa meidän perhettä… Haluaisin niin vaan onnellisen perheen.. Muhun sattuu… Itkettää, kyyneleet tippuu tähän paperille.. Voi kun näkisit ne. Tietäisitpä miltä ne tuntuu. Ne valuu mun kasvoja pitkin, hitaasti niin että ne raastaa mun kasvot auki.. Ne tekee haavoja. Ne on tehneet  pieniä näkymättömiä arpia mun kasvot täyteen tämän yhdeksän vuoden ajan. Nää kyyneleet on olleet tässä tarinassa pääosassa.

Itkin ja itkin kun kirjoitin tätä kirjettä puolivuotta sen jälkeen kun olimme menneet naimisiin. Mä en enää jaksanut.. Mä haluisin päästä irti. Halusin lopettaa kaiken siihen saman tien. Mutta joku tai jokin mua pyysi vielä antamaan yhden mahdollisuuden. Sairasta. Vielä yksi mahdollisuus täydelliseen katastrofiin? Yhteen uuteen riitaan? Mahdollisuus siihen että saa taas telkeä vaimon pihalle keskellä yötä?

Onko haaveilu perheonnesta sen hinta että me äidit (useasti äidit) venytään ja venytään sen eteen että kumpa vain lapset saisivat pitää ehjän perheen? Missä menee itsensä oman arvostus? Missä vaiheessa jompikumpi vanhemmista menettää itsensä? Missä vaiheessa ihminen alkaa uskomaan sitä että pahaolo on normaalia? Miten ei nähdä enää sitä totuutta että jos elämä menee noin huonosti niin lapset kärsivät siitä todella paljon. Lasten hyvinvoinnin eteen jokaisen vanhemman tulee taistella. Tulevaisuuden tulee olla hyvien ajatusten täyttämä. Ei sen että tukehdutetaan itsensä totuttelemaan elämään ankeudessa. Elämään onnettomana. Käymään samoja tunnetiloja päivästä päivään koko ajan läpi. Ei. Lapset ansaitsevat onnen. Tasapainoisen lapsuuden. Sen on jokainen pieni viaton olento ansainnut.

Mä haluisin että me ollaan ainiaan yhdessä meidän lapsen takia. Ajattele nyt meidän poikaa. Lopeta toi sun idioottimainen käytös, lopeta kiltti. Tee se meidän lapsen vuoksi. Ollaan sille ehjä perhe. Mä pyydän…

 Mä jään tähän ainoastaan yhdellä ehdolla; Sä menet keskustelemaan näistä ongelmistasi ja ennen kaikkea siitä että sä olet väkivaltainen. Sit sitä olutta et enää voi juoda. Tai jätä se edes viikonloppuihin. Muuten mä en tähän jää. Ja jos et suostu menemään hoitoon niin tää avioeropaperi lähtee eteenpäin heti, vaikka siinä olisi vain mun nimi. Mä teen sen usko tai älä.

Kutakuinkin nämä sanat olivat yhden sunnuntaisen talvisen aamun kirjoitetun kirjeen viestinä. Se tehosi hetkeksi. Kaksi kertaa tämä henkilö astui lyömättömän linjan ovesta sisään keskustelemaan siitä että miten tämän väkivaltaisuuden kierteen voisi katkaista. Oli kuulemma onnistuneita käyntejä. Ja piti tulla kolmas kerta. No sitä ei tullut. Riittikö sulle kaksi tuntia puhetta kymmenen vuoden henkisen sekä fyysisen pahoinpitelyn läpi käymiseen?

Tyhjiä lupauksia. Olinhan mä ennenkin niihin kaatunut. Eihän tämä mitään uutta ole. Olin niin pettynyt. Ja väsynyt.

Pettymys muuttui pikkuhiljaa voiton tahdoksi. Tein töitä, elin normaalia perhe-elämää. Kaikki oli hyvin. Vaikka oikeasti ei ollut. Sain voimaa lapsestani ja työstäni. Hain koko ajan takaporttia itselleni. Suunnittelin miten toimin kun se viimeinen piste tulee siihen ii:n päälle. Sitten en enää katso taakse. Se päivä tuli seuraavana kesänä. Älkää kysykö mikä oli se viimeinen niitti.  Ehkä se oli kun olin taas pihalla itkemässä keskellä yötä. Mun syntymäpäivänä. Linnut lauloi keskellä yötä, oli kaunista. Lämmin kesäyö. Kesäinen valo täytti taivaan yön. Mutta mä olin niin yksinäinen. Yksin pihalla. Taas.

Yritin päästä sisälle.. En päässyt. Nyt tää loppuu. Siinä tein sen päätöksen.

Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän...

Loppuyö meni kuunnellessa tuota biisiä. Se oli sen tarinan loppu. Meidän avioliitto, meidän perhe-elämä päättyi Anna Erikssonin biisiin ”Jos mulla olisi sydän”. En palannut enää kotiin.

https://www.youtube.com/watch?v=VCpTmMPWg94

Olen kasvanut kiveen kiinni
Tämän sellin seiniin
Kaltereiden takana pilvet
Matkalla kotiin

Olen poltettu rööki
Peitto rispaantunut
Ja jos täältä joskus pääsen
Tunnetko mut?

Jos mulla olisi sydän
Kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän
Se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän
Huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän
Kuolisin tähän

Olen kasvanut kuriin kiinni
Vaihtanut nimeni numeroon
Tuon taivaan takana toinen
Päivät lahoo

Olen ruokalan tuoli
Räystään katkennut pää
Silmät tyhjyyttä vuotaa
Kuuletko enää?

Jos mulla olisi sydän
Kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän
Se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän
Huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän
Kuolisin tähän

Jos mulla olisi sydän
Kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän
Se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän
Huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän
Kuolisin tähän

-Sari