Mun ensimmäinen koti pikkuisen kanssa.

Lähdin yhden patjan ja pojan kanssa. Olin aivan hukassa. Iso koti. Löysin sen onneksi helposti. Monta tyhjää huonetta. Kylmiä huoneita joissa ei yhtään huonekaluja. Ei sähköä. Ei mitään tunnetta.

Mä olin niin yksin. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä että olin erottanut pojan ja isän. En vain nähnyt enää mitään muuta vaihtoehtoa peloltani.

Itkin ja itkin. Äitiys piti mut järjissäni. Olin päättänyt selvitä yksinäni. Ja niin mä teinkin.. Pienen hetken päästä huomasin kuinka meidän pienen kahden hengen perheen koti oli täynnä tavaroita ja huonekaluja, siitä tuli koti.

Mun ystävät. Kiitos. Mulle tuotiin tavaroita ovista ja ikkunoista sisään. Kiitos Teille ihanat. Me tehtiin siitä Pikkuisen kanssa koti. Meillä oli siellä kivaa ja me hassuteltiin ja naurettiin. Leikittiin peitonalla fikkarilla ja valoilla.

Monta kertaa mietin sitä että miksi olen yksin ja onko tämä oikea ratkaisu? Joka kerta kun pikkuinen lähti isänsä luokse näin sen onnelliset kasvot kun isi tuli ovelle. Totta kai jokainen lapsi kaipaa sitä toista vanhempaansa joka ei ole siinä vieressä. Isi on isi aina. Ja äiti on äiti.

 Mä hajosin joka kerta kun pikkuinen lähti isälleen. Hajosin siihen ajatukseen että miksi me ei voitaisi olla enää perhe. Kysyin joka kerta yksin jäädessäni että olinko tehnyt oikein?

Yritin pysyä lujana ja täyttää omaa tyhjyyttäni materiaaleilla. Ostin itselleni vaikka mitä. Valkaisin hampaani, pigmentoin kulmat, otin rakennekynnet. Ostin vaatteita ihan vaan siksi kun mä pystyin. Eikä kukaan kieltänyt. Kävin silmien laserleikkauksessa. Hankin hiustenpidennykset. Ja hitto mä olin voittaja! Mutta se oli vaan sitä jotain mitä yritin suorittaa itsestäni pois.. Yritin keskittyä vaan materiaaliin niinä hetkinä kun olin yksin. Yritin siis tehdä itsestäni kauniin. Niin että mä kelpailisin jollekin. Mut oli jollainlailla aivopesty siihen ajatukseen että mä en kelpaa.

Tiedostan sen nyt että olin itse antanut sen tapahtua, heikkouttani, keskenkasvuisuuttani. Olisinhan mä voinut lähteä aikaisemmin.. Olisin voinut. Mutta sitä vaan jotenkin tuudittui siihen ajatukseen että se oli kaikista parasta mitä mä ikinä tulisin saamaan.

En ollut minkään arvoinen. Ihmisen itsetunto ei ole kovin vaikeaa tuhota.. Se vaatii toistoja ja tarpeeksi pienen ihmisen että sen pystyy tekemään. Ja kun sen tekee oikein. Kierolla tavalla väheksyy toista, niin se myrkyttää helposti pienen ihmisen pään. Sitten sitä huomaa joku päivä että ei ole mitään. Mä häpesin itseäni. Häpesin ja tunsin itseni rumaksi.

Olin liian heikko vielä kun lähdin ja muutin omaan kotiin. Annoin anteeksi. Menin takaisin.

Halusin vielä viimeisen kerran kokeilla. Halusin uskoa että kaikki voi vielä mennä paremmin. Ja minä hölmö uskoin että kun oltiin oltu erossa niin tämä yksi ymmärtäisi mun arvon ehkä viimein. Olihan sen pakko tajuta. Eikö? Se pyysi anteeksi. Rakastinko mä? En tiedä. En mä tiennyt mistään enää mitään siinä vaiheessa. Muutakuin siitä että halusin että lapsellani olisi isi ja äiti saman katon alla.

Sitten me mentiin naimisiin. Aivan vääristä perusteista menin naimisiin. Jälkikäteen muutamat ystävät on uskaltaneet kysyä että miksi menin naimisiin? Kai mä vaan oikeasti halusin uskoa. Viimeiseen asti. Ja meidän poika sai nähdä edes yhden päivän kun oltiin onnellisia. Oltiin niin kuin oikea perhe. Tuntuu tosi tyhjältä sanoa toi että ”oikea perhe”. Sitä me emme missään vaiheessa kyllä oltu kuin pieniä hetkiä kerrallaan.

Järjestelin häitäni onneissani. Sillä meninhän minä naimisiin vain kerran. Kerran elämässä mun piti olla se päivän prinsessa.

Missä vaiheessa ihminen oppii olemaan olematta? Missä vaiheessa näistä asioista uskallettaisiin puhua oikeilla nimillä? Miksi näitä asioita pitäisi vähätellä? Miksi mun pitäisi olla hiljaa tästä mitä mulle on tapahtunut? Jos edes yksi pieni ihminen lukee näitä mun kirjoituksia ja ymmärtää että ei ole välttämättä kaikki ihan ok, ja osaa kyseenalaistaa suhdettaan, niin sitten mä olen onnistunut. Jos edes yksi ihminen saa tästä muun tekstistä irti jotain, niin se on mulle se syy miksi kirjoitan.

Ps. Tämä ko. henkilö on myöntänyt kaikki tapahtumat kahden asianajan edessä…

- Sari -