...Pala historiaa.. ja epätäydellisyyttäni…

Kun olin pieni, siis ihan pieni tyttö, alle kouluikäinen, mä ihannoin mun äitiä joka aamu. Hän laittoi ripsiväriä ja huulipunaa, kiharsi vaaleat kauniit pitkät hiukset. Äitini oli niin kaunis. Halusin olla isona samanlainen kuin äitini.

Olin perhepäivähoidossa ja sitten eskarissa. Kaikki oli ihanaa ja niin uutta pienelle tytölle joka oli vielä alle kouluikäinen. Ihmiset olivat ystävällisiä, lapset olivat lapsia. En muista että mua olisi kiusattu.

Mutta sitten tuli kouluajat. Se maailma olikin yhtäkkiä todella kova. Ei mitään sellaista mitä oli ollut vielä hetki sitten. Ei enää naurun täyttämiä huolettomia leikkejä. Ei. Nyt piti olla isotyttö.

Uusia ystäviä. Halusin luottaa kaikkiin. Sain tuntea sen hyvin pian että luotettava ystävä on kiven alla. Tuli riitoja siitä kuka saa näteimmän barbin. Kenen vaatteet ovat kauniimmat? Kenen koti on upein? Piti muuttua isoksi taistelevaksi tytöksi heti siinä hetkessä kun astui koulumaailmaan. 

Mun hiukset olivat liian kiharat kuulemma. Mulla oli vääränlaiset vaatteet joita sai haukkua. Ei ne mun vaatteet ehkä olleet sitä viimeisintä huutoa. Oli kirppikseltä ostettuja vaatteita, oli vaatteita joita olin saanut sukulaisiltani.

Oli myös uusia vaatteita joista olin niin iloinen ja ylpeä. Muistan vielä sen yhden ihanan farkkuhameen mikä mulla oli, kaunis kellohame joka leijui tuulen mukana. Laitoin sen innolla kouluun päälleni. Menin kouluun innoissani ja kun ensimmäinen välitunti tuli niin kuulin että näytän kuulemma huoralta. Tää tapahtui tokalla luokalla. Siis kahdeksan vuotiaana. Se sattui. Olin sitten yksin sen välitunnin…

Oli monta muutakin asiaa mistä sain kuulla minkä näköinen olen. Mulla oli raudat. Eihän ne nyt voinut olla nätit kenenkään mielestä. Yritin hymyillä aina suu kiinni. Koko kouluajan huomasin ja tajusin että miten ulkonäön perusteella arvostellaan ihmisiä. Kyllä mä sitä varmaan tein itsekin, kaikki teki niin. Toivottavasti en kenellekään ääneen. Anteeksi.

Sitten jossain vaiheessa muutin omilleni ja nautin elämästäni. Kaikki oli edessä.

Sitten tapasin poikaystäväni ja aloin seurustelemaan ensimäistä kertaa 20-vuotiaana. Olinko mä sille se kaunein? Ei en. Se jaksoi aina muistuttaa mua siitä että sen exä oli mua paremman näköinen. No sitä fiilistä ja tunnelmaa epätäydellisyydestä jatkui pitkään (niin kuin jo tiedätte), ihan liian monta vuotta. Opin todella hyvin että en ole minkään näköinen ja kun ihan kaikkea; jopa mun naurua voi haukkua, niin täytyyhän mun olla ruma. Sairastuin siis ihan täysin väärään minäkuvaan. Tunsin itseni rumaksi.

Hmm. Millä oikeudella kukaan haukkuu ketään rumaksi? Miten voi sanoa toiselle että sulla on huono perse, sä oot ihan muodoton. Sulla on vinot hampaat.

Mistä nämä asiat opitaan? Mitä se haukkuja saa näistä?

Mikä mua satutti eniten?  Se että opin jo pienenä miltä haukkuminen tuntuu vai se että tuntematon haukkui mua mulatiksi kun värjäsin hiukseni tummaksi? Mä onneksi otin sen kyllä kohteliaisuutena. Mietin vaan että miltä rasismi oikeasti voikaan tuntua. Ihan kamalaa.

Oliko pahinta se kun yksi tyttö kerran kehui mua kasvotusten kauniiksi, sitten se meni nurkan taakse ja luuli että mä en kuule ja alkoi haukkumaan mua. Mulla on kuulemma niin vinot silmät. Mun täytyi olla jostain muualta kotoisin kun suomesta.

Vai oliko se satuttavinta se että sen jonka piti mua rakastaa, haukkui mua jatkuvasti, koko ajan. Vertasi muihin naisiin. Haukkui ääneen muiden edessä rumaksi. Haukkui mun ruuanlaittotaitoja. Halusi satuttaa ääneen sanoilla. Halusi alistaa.

 Vai sattuuko pahiten että kun jossain netin keskustelupalstalla käydään läpi kaikki toimenpiteet mitä mulle on tehty läpi. Mä olen tosiaan monen mielestä korjannut koko naamani. Mulla on tosiaan kuulemma poski-implantit. Jonkun mukaan olen pistänyt tuhansia hampaisiini, ja silti ne on huonot.

Mitä tällä oikeasti halutaan? Tämä maailma menee koko ajan lisää enenmmän ja enemmän siihen suuntaan että ulkonäköä voidaan arvostella ja ihan surutta. Halutaanko ihmisille vaan pahaa?

Työelämässä olen joskus aikoinani joutunut todistamaan sitä että omaan myös aivot. Parhaimmillaan menestymiseni jälkeen mulle ei käytävällä sanottu edes "Hei". Ihmeteltiin että miten se pystyi siinäkin vaativassa ja oikeasti aivoja tarvitsevassa asiassa onnistumaan.

Juu kyllä. Yritän jatkuvasti olla kauniimpi. Värjään hiukseni, laitan ripsiä, laitan meikkiä, valkaisen hampaitani, huuliin olen laittanut täytettä muutaman kerran. Kai mä olen yrittänyt korjata epätäydellisyyttäni. Vinouttani. Posket on omat. Naama on muuten ihan oma. Tyhmänä menin ottamaan lävistykset joista reijät jäljellä, mutta muuten se on mun ihan oma naama. Mun äidin ja isin sekoitus.Toki mun nenä on ehkä hitusen liian iso. Pitäiskö se leikata? Ja sit noi mun posket. Hmmm, saisko niitä kavennettua jollain. Miten? Kyllä mä vaikka mitä keksisin mitä vois parannella. Kuka sen maksaisi. Hah. 

 Miten mä olisin itseeni tyytyväinen näin 33-vuotiaana. Mitäköhän kaikkea mun pitäs tehdä. Ehkä ihan vaan uskoa siihen että mä olen kaunis niille joille sillä edes on merkitystä. Mä tykkään pukeutua korkokenkiin ja hameisiin. Mä tykkään olla tyttö. Mä en sitä lopeta. Kiitos, Äiti että sä olet opettanut mut olemaan arvostelematta ketään ääneen ulkonäönperusteella. Se ääneen haukkuminen meinaan sattuu. Sinä olet kaunein. Ulkoa ja sisäisesti. Sun sydän on kaunein.

 - Välillä on parempi olla hiljaa ja miettiä ehkä toisenkin kerran ennen kuin sanoo omia ääneen mielipiteitänsä -

 Kiitos ja anteeksi.

ps. kaikesta oppii; ehkä mä laitan vielä vähän punaisempaa huulipunaa huomenna ;)