-Puhumisen voima-

Mä muistan omasta lapsuudestani sen että pystyin aina puhumaan äidilleni. Ihan mistä tahansa. Oli oikeasti niin iso onni olla sen tunteen kanssa että tapahtui mitä tahansa niin olin aina kotiin tervetullut. Vielä tänäkin päivänä voin soittaa äidilleni ja kertoa huoleni. Itken taikka nauran, niin äiti on aina kuuntelemassa.  Mun äiti on paras.

Siltä mä olen oppinut myös sen että miten tärkeää on olla lapselleen oikeasti läsnä. Mun äiti oli läsnä mulle. 

Se tekisi mun eteen ihan mitä vain. Ja mä tekisin mun oman poikani eteen saman.

Me puhutaan paljon pojan kanssa. Välillä meillä on oikein kunnon keskustelu hetket ja ihan yllättäen. Ne tulee ihan pikkuiseni omasta halusta; 

”Äiti, voitasiko taas keskustella” ja sitten me keskustellaan.

Mun pikkuinen tietää että se voi kertoa mulle kaiken. Mä en tuomitse sitä. Myös pahatkin asiat pitää pystyä puhumaan, tunteet pitää osata purkaa sanoiksi. Sanoiksi ja puheeksi. Vaikka sanat loppuisi joskus ja vaikka olisi kuinka paha mieli; ei saa löydä, ei satuttaa. Ei ketään. Puhumalla pitää selvitä. Olen saanut tästäkin kuulla; Keskustelen kuulemma poikani kanssa ihan liikaa. Ei lapsen kanssa tarvitse puhua noin paljon. Oikeasti. En tajua tuota logiikkaa millään lailla. Voiko omasta lapsestaan välittää liikaa?

Onko väärin kysyä ja kuunnella omaa lastaan? Onko väärin uskoa omaa lastaan jos lapsi sanoo että sitä sattuu päähän? Eikö kahdeksan vuotias osaa muka tulkita kipua? Ei kuulemma.

Jokaiselta tulisi kysyä joka päivä että ”Mitä kuuluu?” Ja ennen kaikkea kuunnella se vastaus. Se voi sisältää vaikka mitä se vastaus. Oman lapsen ajatuksista ei muuten voi mitään tietää ellei niitä oikeasti kuuntele. Ja mä haluan kuunnella mun poikaani. Sanoo siihen kuka tahansa mitä tahansa. Mä olen sen äiti. Aina. Tapahtui mitä tapahtui.

Ethän sä voi ymmärtää kyllä millään mitä äidin rakkaus on.

Mun lapsi ja mä. Me ollaan aina suojeltu toisiamme. Vuosi ja kahdeksan kuukautta vanhana poika sanoi ekan kerran ääneen kolmisanasen lauseen. Oikeasti tämä ei ole kiva eikä kaunis muisto. Tämmöiset asiat pitäisi mun mielestä nyt näin jälkikäteen ajateltuna muistaa jotenkin eritavalla. Ei näin. Mutta mun pieni suojeli mua silloin. ”Iti, älä huua!!!” Niin se sanoi kun sä heitit kaljapullon lattialle ja levitit sen koko olohuoneen ympäri. Sitten se lasipullo vielä lensi lavuaariin. Kilinä vaan kävi.

 Mun pieni laittoi kädet leveälle mun ympäri ja siinä se vaipat jalassa puolusti mua henkeen ja vereen. 

- Sari - joka ei tiedä mitä sanoa... Niin tai no onneksi nyt on vuosi 2015..