-Rikotun mielen jälkeen uusi suhde-

Rikotun
mielen jälkeen minä puolisona?

Minkälainen puoliso mä olisin nyt tänään? Olenko mä jotain enemmän mitä joku muu ei ole? Vai
vähemmän? Olenko mä herkempi mitä aikaisemmat tyttöystäväsi ovat olleet?
Suutunko mä helpommin? Siis silleen hiljaa? (Tajuutteko Te mitä mä tarkoitan?)  Vai loukkaannunko vain sanattomasti ja
hymyilen tilanteen läpi? Ja kuitenkin kannan sitä yhtä pientä kritiikkiä mua
kohtaan mukana koko päivän tai useammankin. Tai jos mun poikaa loukataan sanallakaan ihan missä tilanteessa tahansa.. Hyökkään kuin leijona! Aina!

 Saako mulle sanoa että "Pese sit noi pyykit!" tai "sä jätit ton lautasen tohon!" Ei saa. Ei vaan saa.

Myönnän. Mä otan heti itseeni sen jos mua "käskytellään", ja
oikeasti tajuan että kyseessä on täysin normaalia kommunikointia  

Se ei tarvitse paljon. Mä otan helposti itseeni historian takia. Miten kaikkia
asioita edes osaisin selittää? Mä loukkaannun hiljaa useasti ja toivon että
jotenkin saan sanottua asiania joku päivä..Tää on ihan sama asia lasten kanssa, vain
turvallisessa ympäristössä lapsi pystyy olemaan oma itsensä.

Kaikki pelot on vaan mun päässä. Ne on vaan mun päässä. Mä pystyn hallitsemaan ajatuksiani. Tiedän. Pääsenkö ikinä eroon niistä
möröistä mitä mulla on? Olen kysynyt noin useasti. Nyt tänään onnksi osaan käsitellä tunteitani. Paniikkikohtaukset jotka on joskus tulleet siitä että
mä ahdistun liian pienestä tilasta on onneksi jo menneen talven lumia... Eli mä
siis kehityn.

Miksi mä olen saanut paniikkikohtauksia? Miksi ihminen panikoituu jostain ihan
pienestä asiasta. Pelosta. Miten mä voisin unohtaa kaiken sen mitä mulle
huudettiin?

Kun juoksin poikani huoneeseen (poika ei ollut sillion kotona) ja
työnsin kaapin huoneen oven eteen ja toivoin että mut vaan jätettäisiin rauhaan
ja niin ei kuitenkaan käynyt.. Se ovi avatttiin väkisin ja pojan pieni
vaatelipasto työntyi lattiaa pitkin naristen ja tiesin että kohta saan taas
kuulla kuinka paska ihminen olen.. Ne oli pitkiä tunteja.. Naapurit tasan kuuli
ne... (En syytä ketään, tiedän että mulla oli naapureina yhdet ihanimmat ihmiset
päällä maan.. ei näitä asioita voi heidän päälleen kaataa) Lyhistyin siihen
Nalle Puh- matolle ja kuuntelin ja ajattelin että olin ansainnut sen kaiken.

Mä en ollut  mitään. En yhtään mitään. En
nainen. En äiti. Vain turha pahuus. Virhe. Kuulin monta kertaa olevani virhe. Sekä
huora. Se tekee ihmiseen lähtemättömät arvet.

 Se mitä mulle huudettiin
yönpimeyden tunteina käsistä kiinni pitäen oli jotain aivan käsittämätöntä..
Viina se vaan puhui oli toki seuraavan aamun selitys..

Mitä mä tekisin jos
kuulisin että naapurissa tapahtuisi vastaavaa? 
.. Mä juoksisin väliin!

Mä niin ottaisin sen pahan ihmisen pois sen
viattoman osapuolen päältä! Mä varmaan potkisin sitä jos en muuten onnistuisi,
mä repisin hiuksista, paidasta ihan mistä vaan. Kuvittelen itseni siis nyt
siihen tilanteseen miltä kaikki on näyttänyt silloin. Silleen itseni sivusta
seuraajaksi tilanteessa jossa mulle tehtiin pahaa.

Jos olisin ollut kärpäsenä
katossa. Ja samalla kun tätä kirjoitan ymmärrän että musta ei vieläkään olisi
siihen estämiseen yhtään.. se pelko oli jotain niin kamalaa. Se on mussa
sisällä. Siksi mä välillä vaan hiljenen tänä päivänä parisuhteessani. Pelon
vuoksi kannan isoa taakkaa.

Olin kiinni pidetty. Naama toiseeen suuntaan. Ei saanut katsoa silmiin että ei
provosoi. Ei saanut sanoa mitään. Hyvä että uskalsin hengittää. Odotin lyöntiä,
varmaan pyysinkin sitä. Tai no anteeksi taisin uskaltaa sanoa. Kyyneletkään ei
valuneet ensimmäisten pisaroiden jälkeen.. Kaikki oli vaan tyhyyttä. Paitsi se pelko.

En muista edes tarkkaan mitä mulle sanottiin.  En sanonut mitään vastaan. En mitään.

Kuulemma ihminen voi toimia uhan edessä noin. Mennä "alivireystilaan" ja ottaa vaan
kaiken vastaan. Mä tunnen tällä hetkellä tätä kirjoittaessani kuinka mun keho
reagoi pelkkään ajatukseen, hartiat nousee, pulssi tihenee.. hengitys
lamaantuu.. Niin paljon kaikki noi tilanteet on jossain tuolla takaraivossa. Ne
oikeesti on sattuneet ihan helvetisti! Tyhmä tyttö kuvitteli että tuollainen on normaalia rakkautta..

Miten sä et tajunnut miten sä tapat mun
sielua pikkuhiljaa teollasi vaikka et fyysisesti saanut mitään peruuttamatonta
aikaan. Silti mä kärsin näin. Mä olen miettinyt että luetko sä näitä koskaan?
Tajuatko mitä teit ihmismielelle? Tajuatko mitä teit pojallesi? Sun tehtävä oli
suojella mua ja sun poikaasi! Eikä satuttaa meitä. No paljon sä opetit. Todella paljon ja nyt meillä on mun pojan kanssa jotain täysin ainutlaatuista. Sitä mitä kukaan ei koskaan voi tajuta.

Onko
henkinen väkivalta kuitenkin se pahin asia? Äh, multa ette tohon saa vastausta.
Alkoi suoraan sanottuna vituttamaan se miten voimakkaasti toinen ihminen voi
tehdä toiselle pahaa ilman että se itse sitä edes tajuaa. Onhan sellainen
sanontakin olemassa kuin että; "tyhmälle on turhaa selittää." Sekä että et
ikinä voita ihmistä jolla ei ole empatiaa. Niin se vaan on. Se on kuin seinille
puhuisi.

Turhaa tää on kuulemma.. Kaikki tää mitä puhun.. Mun pitäisi vaan mennä eteenpäin.. Eikö eteenpäin menemistä ole se että näitä käsitellään..

Miten kukaan voi kuvitella että kymmenessä vuodessa tehdyt säröt ihmismieleen
parantuisi heti? Tosta noin vain sormia näpsäyttämällä. Juu niinhän kaikissa
elokuvissa tapahtuu.. mutta oikeassa elämässä trauman läpi käyminen on pidempi
juttu.. Sen ymmärtää ihmiset ketkä uskaltaa puhua asioista niiden oikeilla
sanoilla äääneen.

Mä tiedän että mä selviän ja olen oppinut jo paljon. Siis paljon itsestäni. Miten
hallita mitäkin hetkeä. Se on mun vahvuus. Osaan hallita itseäni, niin kuin
noissa tilanteissa myös tein.

Yritän ja yritän. Enkä ehkä seuraavalla kerralla pienestä pyynnöstä loukkaannu
noin pahasti mitä tänään.. Mut on vaan opettu siihen. Mä
yritän päästä pois niistä. Joku päivä. Mä lupaan.

 Mä en joku päivä enää pelkää
mitään.

Liian monta ihmistä on lähtenyt lähiaikoina toisaalle ja liian moni on sairastunut

vakavasti.. :(  ...Nauttikaa siis jokaisesta päivästänne. Eläkää. Rakastakaa. Hymyilkää puolisisollenne kun hän tulee kotiin. Menkää vastaan. Halatkaa ja kertokaa kuinka tärkeä hän on <3 Sanokaa se niin että katsotte suoraan silmiin. <3

Sari