- Sana vastaan sana -

Sana vastaan sana.

Ihanan helppoa, eikö? Yksinkertaista. Simpleä. Mä kerron sulle
tarinan ja se toinen kertoo toisen. Ei lääkärin todistuksia, ei poliiseja. Eli
mitään näistä ei siis tapahtunut? Näinkö se on? Tai sit jos vaan ollaan puhumatta niin silloinkaan niitä ei ole tapahtunut.

Pahoinpitelyyn joutunut ihminen voi käyttäytyä hyvinkin
ristiriitaisesti. Todella ristiriitaista se onkin varsinkin kun kuviossa on lapsia.

Se pahoinpidelty päästää sitä ihmistä lähelle myös jopa eron jälkeen.
Yrittää pysyä hyvissä väleissä. Pyytää lapsensa synttäreille omaan kotiin ja
silti se pahoinpidelty voi pelätä sitä kuka hänelle on tehnyt pahaa. Tää menee
ihan varmasti jonkun ymmärryksen yli.. Miten muka voi pelätä jos juttelee
puhelimessakin mukavia? ... No nää asiat ymmärtää ne ketkä ymmärtää ja ne ketkä
ei ymmärrä... niin.. ei kannata myöskään jatkaa lukemista.

On normaalia myös näissä tilanteissa että siitä pahasta
uskalletaan puhua ääneen vasta vuosien päästä..

Juuri viime viikolla kuulintaas yhden tarinan kauniilta herkältä tytöltä, äidiltä, joka kertoi kymmenen vuoden takaisen yhden
vuoden tuovan vielä tänäkin päivänä tuskaa hänelle..

Se joka ei tämmöistä koe
ei voi ymmärtääkään.. tai voi yrittää mutta kenenkään rikottua mieltä et noiden
tapahtumien jälkeen saa ehjäksi. Kyllä se palautuu ja joku päivä se on todella vahva. Niinkuin mä tänään. Mieli ja ajatukset eheytyy
pikkuhiljaa, mutta arvet jää. Ne arvet tulee vaan kääntää voiton merkeiksi.

Sitä tyttöä syytetään valehtelusta ja siitä että se on ihan
sekaisin. Eihän kukaan mitään pahaa ole tehnyt sille tytölle, ei edes siinä
vaiheessa kun sen kurkussa on oltu kiinni ja sitä kuristettiin... Ei.. Ei
tietystikään!

Mitä ihmettä mä kuvittelin? Tuohan on täysi normaalia eikö?

Siinä sen pahoinpidelleen miehen lähipiirissä on myös
myönnetty se että naisten hakkaaminen on ihan ok, siis välillä, "Kaikki saa
kuitenkin joskus turpiinsa" - Tämän lauseen olen kuullut hyvinkin läheiseltä
ihmiseltä hetken jälkeen kun sain tuntea taas mitä siinä perheessa rakkaus tuntui. Kivulta. Itkin ja samalla tyrmistyin mitä kuulinkaan.

Tipuin aivan täysin; en ymmärtänyt mitä kuulin, en tajunnut voiko tämä olla
totta. Olin siis sitä ennen saanut otsahedarin sukujuhlissa kaikkien nähden ja
kuullen ja se kuulemma on ihan ok.. WHAT?!

Seuraavana aamuna lähdettiin pojan kanssa siitä sukujuhlasta
vauhdilla kotiin.. Ajettiin pienen pojan kanssa monta tuntia kaksin..  Itkin koko matkan että mihin ihmeeseen mä olen joutunut?
Mikä ihme mut on tähän ajanut? Miksi minä? Miksi kuulin eilen että mua
rakastetaan ja samalla minuutilla mua satutetaan.

Sana vastaan sana - Nii-i. Kuka uskoo ketä? Onko tässä myös
se syy että vain 10% väkivaltaa kokeneista edes uskaltaa tuoda poliisille julki
näitä asioita? Kun tänään kävelet kaupungilla ja näet naisia ja tyttöjä, n.
joka viides on tuntenut fyysistä kipua jonkun toisen tahalta täällä meillä
suomessa.. :(

"Se mun exä on ihan hullu! (- niin kerrotaan eteenpäin.)  Mutta ennen kaikkea sen exän pitäisi kyllä nyt
pysyä hiljaa ja mennä eteenpäin elämässään..." Kaikki ketkä te olette kokeneet väkivaltaa niin pysytään vaan hiljaa. Sillähän nämä asiat paranee. Saanen nauraa tässä kohtaa.

Tiedätte varmaan ne tilanteet jossa väkivaltaa, henkistä
taikka fyysistä väkivaltaa käyttänyt kertoo ihan oman version uudessa
elämässään eron jälkeen.. Se uusi uskoo. Ja sen lähipiiri uskoo.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sellainen ihminen joka on
lähestulkoon kymmenen vuotta elänyt sellaisessa suhteessa missä on ollut sekä fyysistä että henkistä ja taloudellista väkivaltaa, että se unohtuu tuosta vain.. 

Saatika ne lapset, lapset vaistoo ihan kamalasti jo pienestä lähtien. Se oli myös syy miksi mä halusin meidän eron jälkeen että menemme yhdessä kaikki kolme puhumaan perheneuvolaan ja saisimme sitä  kautta turvaa pojallemme.  .. Hassua että tätäkin on voitu arvostella, olen ollut  siis ihan sekopää  senkin takia että olen ollut huolissani lapseni hyvin voinnista.

Lapsuudesta lähtee niin paljon elämään mukaan, oikeastaan kaikki. Olisi niin tärkeää saada ehjä lapsuus.  Tottakai lapsuuteen kuuluu normaalit pettymykset, mutta jos joutuu kokemaan jotain vakavempaa, on se mielestäni tärkeää käydä läpi.

Ei ne ongelmat maton alle häviä vaikka kuinka siivoaisi. Silloin ne vain patoutuu ja tekee hiljaa pahaa myös sille lapselle. Tuhoaa sisältä yhtäsamanlalla kuin aikuisia.  Ja jos me ei puhuta niin se sielu on aika tyhjä...  ja siksi täällä on niin paljon rikkinäisiä aikuisia..  

 Traumat mitkä tulee ihmiselle esiin tunteina ns. luontaisten vaistojen kautta; tuoksujen, äänien, valojen, sanojen, värien, tilanteiden yms. ne ei ole tuulesta temmattuja juttuja.. Niitä pystyy hallitsemaan kyllä, mutta ne on piirtyneet yleensä tuonne jonnekkin niin syvälle kovalevylle että niiden ylitse pääsemiseen vaaditaan paljon..

Tiedättekö jos joku ihminen pahoinpidellään kadulla; se on
paljon ymmärrettävämpää sen tuoma trauma. Koska me ei tänäpäivänäkään  valitettavasti vieläkään
tajuta miten vakavasta asiasta perheväkivallassa on kyse. Se koskee ja tuhoaa
koko perhettä. Ja se vaikuttaa vielä eron jälkeisiä tilanteisiin pitkään.

"Hullu on siis se exä jolla on todistajanaan lähisukulainen
myös siitä kun sitä tyttöä kuristettiin. Exä jonka naapurit on jälkikäteen
myöntäneet kuulleensa vaikka mitä mutta eivät ole uskaltaneet tehdä asian eteen
mitään. Exä jonka lapsen päiväkodissa oltiin oltu huolestuneita isän
agressiviisisesta käytöksestä. Ja juu kyllä tämä kaikki on viranomaisilla kirjoitettuna
arkistoihin vieläkin, tänäkin päivänä. Niin se exä, se nainen. Hullu se vaan on."
 

Tämmöistä tänään.. Ei varmasti ole ensimmäinen eikä
viimeinen tarina jossa tarinoita vähän väritellään oman edun mukaiseksi. Niimpä.
Meistä jokainen varmaan tietää sen tunteen.. Pieni valkoinen valhe. Mutta mitäs
sitten kun oikeesti on myös niitä todisteita?  

Ja kaikki ne huorittelut.. Nekin vain sen tytön päässä olevaa kuvitelmaa?  

Monta tämmöistä keskustelua oli kyllä sen toisen puolelta
niiden promillien vallassa.

Joten tuskin muistaa kaikkea mitä on sanonut taikka
tehnyt mulle. Voihan se olla että sekin hetki on unohtunut että kun tultiin
humalassa kotiin ja revittiin kaikki tavarat lattialle ihan hullun raivon
vallassa. Ihan kaikki!  .. Seuraavana aamuna; Anteeksi, se oli se alkoholi..

Mutta ei se sitä tarkoita että se tyttö ne asiat olisi
unohtanut. Ei se sitä tarkoita että se EI voisi pelätä vielä tänäkin päivänä
oluen tuoksua.

 Ei se sitä tarkoita että se tyttö ei olisi halunnut kaikkensa
yrittää olla siinä suhteessa  sen lapsensa vuoksi. Kaikkea ei vaan pidä kestää. Eikä se ollut oikeaa rakkautta nähnytkään.

Se joka uskoo ja ketä
on jokaisen täysin oma asia.  Mä kirjoitan. Mä käsittelen. Mä opin. Mä ehkä joku päivä ymmärrän vielä enemmän toivottavasti.  

Tää on mun terapiaa.

Mulla on tallessa myös puhelin nauhoite jossa melkein kaikki nämä
tekemiset  myönnetään sen miehen
taholta.. hmm.. mitäs jos mä linkittäisin sen tähän... Jopas tuli houkutteleva
ajatus.. Mulla on tallessa myös kirje jossa on myönnetty väkivaltainen käytös.
Mutta ei jos joku haluaa kuvitella että mä vaan keksin tän kaiken niin..

Ihanan vaalean punaista elämää vaan kaikille jotka
kuvittelee niin että kaikki nämä tämmöiset kertomukset ovat VAIN satuja, niitä satuja
ja tapettuja naisia löytyy myös uutisista koko ajan!

 Satua. Pelkkää satua. Ei
kukaan enää tänä vuosituhannella voi käyttäytä noin hölmösti. Ei kukaan koskaan hakkaa ketäään neljän seinän sisällä enää. As If. Ihanan
YKSINKERTAINEN  maailman kuva.

Voikun ne asiat olisikin niin vaaleanpunaisia. Voi kun
kukaan ei koskaan pelkäisi omaa puolisoaan.. Voi kun..

No mutta ei enää koskaan tänä päivänä.

With love Sari - ps. mä uskon ihan täysillä kyllä siihen
aitoon rakkauteen onneksi nykyään. Onnellinen tänään. <3